Salmen salama ja sen seurauksia

Saaliloimen lopettajaiset saivat aivan uutta sivumaustetta, kun samalla piti vaihtaa historiankirjan lehti toiseksi: avasin yhteyden kiinteään maakaapelin tiedonsiirrossa! Kuvat 3, 4 ja 5 ovat Helenan ottamia.

Viime lauantai, elokuun 5. oli Salmen päivä. Sadetta oli luvassa ja sitä saatiin. Helena oli jo aiemmin suunnitellut tulla ruohoja leikkaamaan pitkän työviikkonsa virkisteeksi ja oli juuri suoriutunut matkastaan lounais-Suomesta tänne meidän kulmille. Näytti kuitenkin siltä, ettei ainakaan hetkeen kannattaisi lähteä piha-askareisiin, sillä aamulla oli jo kuurotellut jyrähdellen ja pilvet pullistelivat taas tummina ja paksuina.

Istuttiin siis lounasaikaa viettämään. Kun oli ennakoitavissa sähköhäiriöitä, panin kahvinkeittimen samantien päälle pelastamaan jälkiruokakahvien nauttimisen. Varmuuden vuoksi kaikki tärkeät töpselit irti pistorasioista! Ei kuitenkaan jääkaapin tai pakastinarkun, koska niissä oli erillinen lisälaite ylijännitesuojaksi, eikä tietenkään kahvikeittimen, ennenkuin kahvi olisi valmistunut.

Kesken ruokahetken saatiin kuulla oikein kunnon läjäys, ihan lähelle oli iskenyt ukkonen. Varsinaista salamaa emme nähneet, mutta omat silmäni todistivat äänen kuuluessa hetkellisen valkoisen läiskän tuvan katossa. Ei se ollut kovin kirkas eikä liikkunut minnekään, joten arvelin sitä silmien reagoimiseksi johonkin paineaaltoon. Kohta se olikin kadonnut, mutta sähköt olivat menneet lampuista ja jääkaapista. Kahvikin kesken tippumisen jäänyt odottamaan. Jopa vahvahermoinen Tellakin oli etsiytynyt Helenan kylkeen tiiviisti.

Kuukausia sitten oli talon tienoilla lentänyt lentokone äänen nopeuden ylittävällä vauhdilla, ja siitä aiheutunut ääni oli kovin samanlainen tähän jyrähdykseen verrattuna. Tämä ääni oli kuitenkin ukonilmasta, koska sähkötkin olivat häipyneet. Jatkettiin syömistä, ja kohtahan valot taas palasivat lamppuun, mutta ei jääkaappiin tai pakastimeen. Pohdittiin varasuunnitelmia, ja kaadettiin kuppeihin siihenastinen kahvisaalis.

Kun tuntui siltä, ettei enempää ukkosta ollut juuri nyt tulossa, katsoin sähköpääkeskuksen kaappiin ja totesin, että pari keittiön työpöytäpiiriin kuuluvaa sulakkeen korvaavaa vipua oli siirtynyt ala-asentoon, eikä niihin sen takia tullut virtaa. Nostin vivut taas yläasentoon, ja koneet alkoivat hyrrätä. Ei tarvinnut lähteä jääkaappi- tai pakastinkauppaan. Muuallakin talossa tuntui rauhalliselta.

Yhtäkkiä huomasin silmissäni taas jotain outoa, kun rupesi näkymään sinistä vilkkua. Yhdistin sen aluksi silmieni harhaksi, jälkikuvaksi jostakin, mutta tarkempi tilan seuranta todisti, että tällä kertaa oli kyse todellisesta valon lähteestä. Pihalle katsoessa nähtiin, että pihatiemme täytti iso paloauto, jonka välkkyvät kattovalot lehtien lomasta tuolloin tällöin näkyivät. Naapurin pihalla liikkui useampia autosta nousseita palomiehiä kiertelemässä. Mitäähän ihmettä oli meneillään?

Sonnustauduin sadetakissa tutustumaan tilanteeseen ja selvisi, että salamanpurkaus oli tullut puhelinkaapelia myöten kaikkiin lähimpiin taloihin, meillähän on monilla nettiyhteytenä entinen lankapuhelimen ilmajohto, ja sitä kautta liika energia oli käynyt tekemässä konnantöitään. Samasta tienvarren katuvalaisin-pylväästä lähti ainakin neljään taloon puhelinkaapelit. Toiset olivat saaneet paljon enemmän korjattavaa kuin meillä, kun pistorasiat olivat lentäneet palasina ympäriinsä vieden mukanaan jopa kappaleita seinästäkin. Energiapiikki oli hypännyt puhelinpistokkeesta myös talon sisäiseen sähköverkkoon polttamaan sulakkeita ja rikkomaan laitteita.

Kuinkahan vanha tämä puhelinpistokekin oikein on, ajan patinaa näkyy olevan, kun nyt läheltä katselee. Ainakin muistelisin, ettei sen kohdalla ole tapahtunut mitään vuoden 1983 jälkeen, jolloin vastuu talosta siirtyi minulle. Luultavimmin se liittyy ns. puhelinkopin rakentamiseen Toivolan tilan kulmaan eli meidän entiseltä metsältä erotetulle tienvarren alalle, joka korvasi vanhan puhelinkopin (olisiko ollut pappilan pellon reunassa?) Tämä puhelimen pistorasia kyllä on perua vuodelta 2005, kun tuvassa oli täysremontti ja kaikki uusittiin. Toki puhelinkaapeli seinän läpi tuli edelleen samasta paikasta ja oli vanhaa perua.

Palomiehet tarkastivat naapurissa, että ei ollut aiheutunut palonalkuja eikä ollut sellaista odotettavissa. Meilläkin pistäytyi sähköasiantuntija, tuttu mies katsomassa, mitä tuhot tässä olisivat. Lattialla olevat töpselit kertoivat, että koneet olivat tallessa ja katsottiin myös muut tarkistettavat kohteet. Näytti muuten rauhalliselta, paitsi että puhelinpistoke oli saanut hieman tummaa nokea alapuolella olevaan seinään. Sellaista ei ennen ollut ollut.

Muistin eilen, että kun autotalli liitettiin sähköverkkoon 2011, tehtiin samalla talon alapuolelle sähkö-Karin neuvosta maatto, eli n. 30 metrin maadoitusjohto upotettiin kuokalla tehtyyn kaivantoon alaoven nurkalta poispäin. Olihan se silloin reipas kuokkimisurakka, kun piti mennä niin syvään kuin pystyi. Onneksi tuossa kohdin ei paljon liikennöidä, niin että maata sai ihmisvoimin kuokittua. Etupiha olisi ollut eri juttu.

Jälkeenpäin laitoin nettiyhteyspistokkeen paikoilleen tarkistaakseni senkin, ja silloin ilmeni, että sitä kautta ei tietoa hankittaisi vähään aikaan. Tätä on sattunut joskus ennenkin, kesällä 2012 oli kiusaa koko ajan pätkivästä yhteydestä ja elokuulla se loppui kokonaan. Kolmen viikon erittäin rasittavan soittelurumban jälkeen silloin viimein saatiin syyskuun alkupuolella Soneran tilaama ilmakaapelin vaihtaja paikalle, joka totesi, että ukkosvaurio oli murentanut koko kaapelin. Arvelin tietysti, että sama juttu nytkin.

Tätä ongelmaa torjumaan oli hankittu 2013 taloon valmius siirtyä silloin kylällä rakennettuun maakaapeliverkkoon, Kymijoen Kyläkuidun kautta. Toinen vaihtoehto olisi ollut ns. langaton verkko nettitikkuratkaisuna. Silloin harkittiin kuitenkin kiinteä kaapeli monipuolisemmaksi, jos tarvittaisiin muutakin kuin asumiseen ja olemiseen tarvittavaa yhteyttä. Tuossa kuvassa seinällä oleva musta paksumpi pätkä on ulkoa tuotu datakaapelin pää, joka uppoaa seinälle asettuun vastaanotto-osastoon.Sieltä sitten erillinen taloyhteys mustaan laatikkoon, joka siis oli valmiina 2013.

Soitto maanantaina Kyläkuidulle sai asiat vauhtiin, ja keskiviikkona eli eilen noin puolen päivän tienoilla yhteyteni oli kytketty ja puhelinsoitolla avustava henkilö neuvoi, miten 2013 taloon tullut musta laatikkon pannaan töihin. Ei tarvinnut muuta kuin tehdä tilaa uudelle modeemille työpöydälle ja kytkeä entisen modeemin keltainen johto siihen ja virtajohto seinään. No sellaisen sentään helposti sain tehtyä!

Yhteys alkoi jälleen pelata toivottuun tapaan. Voi miten nopea onkaan nyt kuvansiirto, joka aiemmin vaati kahvikupposen kirjoittajan viihdykkeeksi silloin, kun kuvien siirtoa harrasti. Illalla olin jo niin päässyt irti yhteysongelman henkisestä taakasta, että leikkasin etupihan ruohojakin! Ja johtojen siirtelyn jälkeen oli henkistä energiaa siivota samantien lattia niiltä tienoilta oikein luuttuamalla...

Kunhan ehditään, niin myös televisioantenni korvataan tällä samalla liitännällä. Saadaan siis kaapeli-TV. Sellainen tarvitsee kyllä vielä erikseen hankittavan digiboxin, jonka kautta kanavat siirtyvät TV:n ruudulla katsottaviksi. Meidän talossa on ikivanha TV-antenni jostain 1960-luvulta, sillä on pärjätty sen takia, kun Lahden iso lähetysasema on lähellä ja talo on korkea ja sijaitsee mäellä.

Vanhat antennit käyvät virattomiksi television lähetysuudistuksen takia viimeistään 2020, ja sehän on aivan kohta. Uuden antennin virittäminen korkean talon yläosaan hirvitti jo ajatuksena, se vaatisi erikseen nosturia. Ja mikäs ihmisen luoma laite on huoltovapaa? Nyt päästään siitäkin huolesta kokonaan eroon.

Saaliloimen loppuun jäi vielä lyhyt pätkä, 75 cm lapsen peittoa varten, joten suvun uusi vauva Tobias saa nyt muiston tästä merkillisestä viikosta. Kudoin sinisellä ja valkoisella tietysti, kun on se Suomi 100- vuosi, mutta tietysti vähän muutakin väriä, että eroaisi aikuisten juhlamuistoista. Ja loimessakin on punaisia raitoja. Se tuli tehtyä tiistaina. Alkukuvana ollut oikein pitkä saali menee hänen isälleen.