lauantai 24. joulukuuta 2016

Rauhaisaa joulua ja onnellista uutta vuotta!


Tämä toivottaminen on helppoa Suomessa, jossa tämän aamun Iltalehden artikkelin perusteella asuu ällistyttävän onnellista väkeä. Erityisen paljon heitä näyttäisi osuvan itäiseen Suomeen, jossa (Savo-Karjalan vaalipiiri) jopa 48% haastatelluista tunsi olevansa onnellisia. Siellä ilmeisesti kansanluonne on perusoptimistinen, toivottavasti se säilyy ja paranee! Siitäkin huolimatta, vaikka valtiontaloudella on edessä säästökuuri, kun menot ovat suurempia kuin tulot. Lehtikirjoittelun perusteella sen pitäisi olla aihe tyytymättömyyteen?  Suurin osahan ihmisistä ymmärtää, että menoja on hillittävä, niinhän omallakin kohdalla on tehtävä.

Voimme kaikesta syksypuolen pimeydestä ja talouslamasta ym. huolimatta olla tyytyväisiä osaamme turvallisten naapurien ja ihmissuhteiden pikku maassa, joka talvisin vetää turisteja katsomaan jylhää kylmää kauneutta. Jouluajan turismi Lappiin on saanut suurimmat mittasuhteet. Arvostetut lehdet ovat nostaneet maamme harvaan asutut kohteet merkittäviksi koettaviksi. Mainokseksikin riittää: Älkää tulko tänne palelemaan, kuten taannoin huomattiin.

Eilispäivän valoisa hetki tuli juuri ennen auringonlaskun aikaa, kun ohenevat pilvet sallivat sen. Lapioidut ja liikennöidyt kohdat tontilla ovat lumettomia, muualla on kevyt valkoinen kate vielä antamassa pontta auringonsäteille.
Kaikki on kyllä suhteellista, niin myös onnellisuuden saavuttaminen tai siinä pysyminen. Se riippuu toteajan lähtötasosta. Jos nälkäiselle on tiedossa ruokaa joka päivä, hän on onnellinen. Toinen ei ole, jos hänen ruokansa ei saavuta tiettyä tasoa! Eilen tokaisi eräs lasten oikeuksia puolustava henkilö, että lapsen tulee saada sitä, mitä muutkin, ainakin jouluna. (Ihanko totta? Onko se oleellista?)

Eräs ystävä on tänään onnellinen, kun asunnonvaihdon viimein onnistuttua karmea vetoisuus on nyt vain muisto. Tuostakaan ei tiedä, jos häärii päivät, mutta jos vain istuu, niin ilman liikkeenkin aistii kiusaavana. Jo vanha roomalainen sananlasku totesi: Cutta cavat lapidem (pisara murtaa kiven), kun kerrottiin eräänä kidutuskeinona olevan sen, että katosta tippuu vesitippa aina samaan kohtaan kahlitun vangin päälaella. Ei se määrä, vaan loputtomuus... Erityisen onnelliseksi tuntee itsensä, kun jokin sairaus alka olla voitettu. On noustu kuopan pohjalta.


Tänä vuonna on saatu kokea päivittäin ihmisjoukkojen hätää, kun sodan takia perusturvallisuus on vain muisto eikä paremmasta ole toivoa. Pakolaisuus on nykypäivän maailmassa enemmän arkea kuin satunnaisista konflikteista johtuvaa. Merille on hukkunut pakolaisia kuljettavissa aluksissa enemmän turvaan pyrkiviä kuin ennen. Terroristien yllättävät tuhonhetket voivat osua sellaistenkin kohdalle, joiden koto tuntuu turvalliselta.

Näiden ihmisten kohtalon ajatteleminen nakertaa niidenkin onnellisuutta, joilla ei ole hätää. Auttaminen helpottaa heitä, mutta auttamisen tavat eivät kaikkia tyydytä. Jos pakolaiskeskus syntyy, suuri joukko entisiä lähellä asujia tuntee turvattomuutta, kun ei tiedetä tulijoiden taustoja. Rahallinen avustaminen on helpompaa, mutta varojen kanavoiminen oikein aiheuttaa keskustelua. Varsinkin sellaiset arvostelevat, jotka vähiten osallistuvat keräyksiin.

Yhtä kaikki: Suomessa on onnellinen se, jolla on villasukat jalassa. Villasukkabuumi on päässyt suureen kukoistukseen, kun ensi vuonna kaikki vastasyntyneetkin saavat nämä sinivalkoiset onnen eväät jo laitokselta mukaansa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Aiemmin on sotilaskotityön tuloksena asevelvollisuutta suorittamaan tulleelle löytynyt villasukkapari, sieltähän se kansanliike oikein alkoikin. Terveiset tuttavalleni Anjalle!

Tellan joulua mummulassa parin vuoden takaa...
Koirien "vapautusliike" on myös saanut suuren voiton, kun idässä tapana olleesta koiranlihan syönnistä on alettu jo luopua. Parhaat ystävämme voivat toki länsimaissa yleensä saada rauhaisan elämän. Nykyisin kotieläimiä on alettu jo tuoda ikäihmistenkin yhteiskoteihin antamaan mukavaa seurustelua. Kaikista ei ole yhteislaulajiksi tai askartelijoiksi, mutta aniharva torjuu karvaturrin.
Kotieläimiä onkin myös taajamakodeissa yhä enemmän. Koiran ulkoilutus ei ole yksiselitteisen helppoa kakkapussi taskussa taluttajallekaan, eivät enää tahdo pientaret riittää. Kissat saavat liikuntaa tarpeeksi sisätiloissakin, eikä niiden hyvinvointi vaadi päivittäistä narun päässä ulkoilua.

Eilisiltainen puhelu Raijan kanssa muistutti, että varsinkin kissan kehräysääni on omiaan vähentämään stressiä niin kissojen maailmassa kuin niiden omistajissakin

perjantai 16. joulukuuta 2016

Ventta holl, housuni puttoo


Suomalaiset sanalaskut ovat kooltaan kuin japanilaiset tankarunot. Muutamaan sanaan on kiteytetty oleellinen, joka tavoittaa kuulijansa. Tuossa otsikon sanalaskussa kiivas kamppailu keskeytetään arkipäiväisen rutiinin hoitoon, ja silloin ehkä taistelun pahin huippu lipsahtaa ohi, voidaan palata jatkamaan niitä muitakin tavallisia ja turvallisia arkipäivän asioita. Tämä sanalasku oli muistaakseni yksi Kari Suomalaisen piirrosaiheista. Siinä kaksi pulskaa ukkomiestä paini keskenään, ja toiselta on pettänyt housun ripustus, oleellinen henkselien nappi.

Miksikö juuri tuo asia nyt putkahti mieleen? Vuoden 1968 tammikuun alussa oli elämässäni hyvin merkittävä taitekohta, sillä olin pakkaamassa tavaroita siirtymään Helsingin Vuosaaressa olevasta kodista Helena-tyttären kanssa Turenkiin, jossa viikot tulisivat kulumaan kokopäiväisessä ansiotyössä Turengin yhteiskoulussa. Lauantai-iltaisin sitten matkattaisiin kotiin lyhyeksi viikonlopuksi. Helenalla oli meneillään viimeinen pikkulapsen vuosi, seuraavana syksynä alettaisiin kansakoulu. Vuoden päästä siitä on kulunut puoli vuosisataa.

Auskultointini eli opetusharjoittelu oppikoulua varten Helsingin normaalikoulussa oli edennyt puoliväliin. Fil.kand.tutkinto oli suoritettu reippaalla vauhdilla, sillä aloin opinnot vasta syyskuussa 1963, ja vuoden 1967 keväällä työ tuli tehdyksi. Vuoroon tuli opettajaksi pätevöitymisen opiskelu normaalikoulussa Helsingissä.

Koska minulla oli jo aiempi opettajantutkinto ja lukuisia työvuosia opetustyössä, anoin joulun alla 1967 yliopettajani Eino Tahvosen kehotuksesta kouluhallitukselta erivapautta, joka antaisi kelpoisuustodistuksen tämän tehdyn puolikasharjoittelun jälkeen. Sellainen sitten tulikin, ja muutto Kanta-Hämeeseen voi alkaa. Joulukuun 28 pnä 1967 saatu todistus oli ihan opetusministerin allekirjoittama. Silloinen tehtävänhaltija oli Ele Alenius, hänen nimmarinsa on tässä paperissa. Alenius on nykyisin yli 90-vuotias, hän syntyi 1925.

Tässä tuo merkittävä A-nelonen kokonaan. Siihen on liimattu liuta veromerkkejä, koska jokainen virallinen valtion paperi aiheutti pienen kuluerän saajalleen. Yhteensä piti pulittaa 177,50 mk  paperia hakiessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että sain kasvitieteen laitoksen puolipäivätoimisena kirjastoapulaisena kuukausittain 300 mk palkan. Paperiin on liimattu alaosan täytteeksi ruusukkeen muotoinen paperisinetti, sellainen oli myös fil. kand. tutkinnon todistuksessani. Tämä oli merkittävä paperi, koska sitten pyörähti käyntiin nimitysruletti, jonka ensimmäinen osanen olin minä ottamassa työn vastaan Turengissa. Sen aiempi haltija puolestaan voi siirtyä toimeen Helsinkiin, jossa joku toinen voi siirtyä taas siirtyä edelleen. Opettajantoimia tuli yleensä haettavaksi kesällä lukukausien vaihtuessa, tämä siirtyily johtui eläköitymisen lähestymisestä. Päteviä opettajia ei ollut jouten joulukuun maissa, joten elämänhistoriani ja sen aikainen tilanteeni taisivat olla ainoat sopivat tähän ratkaisuun

Ele Aleniuksen persoona on aiheena tuohon sanalaskun juohtumiseen mieleeni. Hänhän oli lyhyen aikaa ministerinä, sillä 1966-68 toimi ensimmäinen sodanjälkeinen hallitus (Paasion ensimmäinen), jossa SKDL oli mukana. Alenius nimitettiin II valtiovarainministeriksi, mutta miksi hänen allekirjoituksensa päätyi minun todistukseeni, johtui viransijaistamisista joululoman aikana, jolloin osa ministereistä oli poissa työstään ja jotkut toiset sitten hoitivat vähäisiä muodollisia tehtäviä, jonkalainen tuo minunkin todistukseni allekirjoittaminen oli ollut. Oikea opetusministeri oli silloin Reino Oittinen.

Ei ollut tamperelaisella muurarinpoika Elellä ollenkaan vähätuulinen paikka tuossa hallituksessa. Elettiin Urho Kekkosen pitkää presidenttiaikaa (1956-1982). Alenius oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori ja luottamusasemaltaan SKDL:n puheenjohtaja vuodesta 1967. I valtiovarainministeri siinä Paasion ensimmäisessä  hallituksessa oli Mauno Koivisto. Ulkomailla tapahtui mm. 1968 Tsekkoslovakian miehitys.

Elen kommentit toivat aina mieleen, että puhuja irtautui osallistumasta siihen "painin tuoksinaan", jota käytiin, ja hän asettui aina vähän kuin puun yläoksalle tarkastelemaan asiaa kokonaisuudessaan. Aika usein hän siis tavallaan luonnehti tilanteeseen kuuluvat asiakehykset, raamit, jolloin sitä taustaa vasten asian voi helpommin ymmärtää ja muodostaa pidempiaikaisen kannanoton. Tämän tyyppisesti viileän rauhallisesti voi nähdä sekä omat että vastapuolen parhaat ajatukset ja löytää yhteisiä mahdollisia toimintamuotoja. Siis oikea kunnon suomalainen! (Luulenpa, että nykyinen pankinjohtaja Erkki Liikanen on aika hyvin osannut nähdä Aleniuksen ajatustyylin, ainakin usein huomaan ajattelevani, että samoin olisi ehkä tuo toinen tehnyt.)

Aleniuksen kannanotot eivät aina miellyttäneet kaikkia oman puolueen jäseniä, ei myöskään silloisessa itänaapuri Neuvostoliitossa olleita johtajia. Pyyhkeitä tuli. Aleniuksen ministerikausi kesti vain vuoteen 1970. Hän siirtyi eduskunnan sisäpolitiikan maailmasta 1977 Suomen Pankin johtokuntaan, josta hän jäi eläkkeelle 1992. Tulevaisuuden tutkimuksen seura myönsi hänelle elämäntyöstään 2011 tulevaisuuspalkinnon.

Alenius ei muistaakseni saanut yhtään moitetta Veikko Vennamon johtamalta liikkeeltä, jonka yksi tärkeimmistä päämääristä oli "panna rötösherrat kiikkiin". Toki näitä asioita oli jo aikaisemminkin tuotu esille. Ehkä tunnetuin pitkäaikainen kritiikinmiekan käyttäjä oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen (Hesarin töissä 1950-1991), jonka piirros Helsingin Sanomien sisäsivulta ensimmäiseksi bongattiin aamuisin. Kari Suomalainen oli hieman Eleniusta vanhempi, syntynyt 1920.

Vennamolaisuus oli saanut ilmaa siipiensä alle, kun 1959 oli perustettu Suomen pientalonpoikien puolue, mutta kun ryhmä 1960-luvun lopulla muuttui SMP:ksi eli Suomen maaseudun puolueeksi, päästiin jo eduskuntaankin 1970. Veikko Vennamo oli muuten aiemman sodanjälkeisen virkansa takia yksi merkittävimpiä edellispostauksessani mainittujen pientilojen perustajia, jonka avulla ratkaistiin suuri työllistämisen ongelma sodasta palanneille nuorille miehille (yli 400 000 evakkoa, rintamamiestä ja kaatuneen omaista sai asuinkelpoisen tilan).

Ihme juttu muuten, että tuo vennamolaisuuden esiin tuoma asenne epäkohtien kaiveluun (varsinkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla) on tällä hetkelläkin melkein hyvelistan ykkösenä, niin pyhästi sitä puolustetaan mm. tutkivan journalismin nimissä. On toki aihettakin joskus, mutta kun siitä on tullut jokapäiväinen leipämme, niin alkaa tökkiä kurkussa. Kansanradiomme tilalle kohonnut TV 1-kanava näet löytää melkein joka illaksi jonkun kiihottavan rötöksen tarkasteltavaksi ja tuomittavaksi.

Vennamoakin voitaisiin muistaa mieluummin tarkastelemalla näitä muita hänen aikaansaamiaan Suomen muutoksia, kuten Suomen historian suurinta maareformia. Ei niin, että mitä hyvää tai pahaa asiassa oli, vaan vaikkapa näin: Entäpä jos ei olisi tehty, mitä vaihtoehtoja? Kun oman sukuni varhemmat ratkaisut monessa tapauksessa olivat niinkin radikaaleja kuin maastamuutto, niin miten asiat olisivat edenneet näiden sukupolvien kohdalla.

Uskon, että meillä ei olla sen kurjempia sieluja kuin ennenkään. Ihmiset ovat pääasiassa hyvää tarkoittavia eivätkä järin älykkäitä. Eivät edes tutkivat journalistit ole niin älykkäitä, vaikka kommentit tulevat haastateltaville usein ylhäältä päin kuin ankaralta isältä lapselle. Ehkäpä pitäisi Aleniuksen tapaan nousta oksalle tai peräti pilven reunalle katsomaan, missä on metsä eikä etsiä yksinäisiä puita arvioitavaksi. Näkyisi sitten kukaties taivaalla olevien pilvien määrä ja kulkusuuntakin. Emme elä vain Suomessa, paikkamme on maapallo.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kauan sitten Lehtimäellä

Kuva on kevättalvelta 1960 Länsikylän uudemman koulun nurkalta peltoaukealle päin.
Valmistuin Helsingin va opettajakorkeakoulun 2-vuotiselta S-kurssilta luokanopettajaksi keväällä 1958. Olin silloin 21-vuotias, ja Helsingin Sanomain, Opettajainlehden ja Virallisen lehden sivut olivat täynnään avoimia opettajantoimia. Viikonloppuisin saattoi nähdä kymmenien, jopa satojenkin avointen paikkojen listoja. Suomi oli toipumassa sodasta ja sen vaatimista korvauksista, niin oli menty vajaan viitisentoista vuotta. Monia tehtaita oli laajennettu tai peräti uusia perustettu, ja puuta tarvittiin paljon teollisuuden raaka-aineeksi.

Ollaan Marja-Leenan kanssa matkalla Lehtimäelle keväällä 1959, junassa olikin tuttuja matkalla samoin Pohjanmaalle. Taidetaan seistä Tampereella tai jollain muulla asemalla. Siihen aikaan junat seisoivat isommilla asemilla pidempään, hyvin ehti ulos jopa kahville tai ainakin lehteä ostamaan tai valokuvaan. Junasta poistuttiin Ähtärissä, josta alkoi linja-auto-osuus ensin Lehtimäen kirkolle, josta toinen bussi Länsikylälle. Koko päivä hupeni tietysti.
Maata oli asutettu jo pidemmän aikaa antamalla edullisia rintamamiespalstoja harvemmin asutuilta metsäseuduilta, joihin perheen perustaneet sodasta palanneet miehet olivat asettuneet. Tärkein elanto saatiin metsätöistä, jotka olivat aika kauan vielä ns. hevosvetoisia talvisin metsurin ja hepan yhteistyönä suoritettavia rupeamia, ja kesäisen kasvukauden aikaan työtä riitti omalla tilalla. Valtio maksoi myös erilaisia pikku palkkioita tilan kunnostajalle, mm. ojituksen tai kivenraivauksen ponnistuksista, lapsilisätkin jo tunnettiin.

Sodan jälkeen oli suuren syntyvyyden ja näiden uusien asumakylien tulon myötä suurta pulaa luokanopettajista, joten maahan oli perustettu väliaikaisiksi tarkoitettuja ylioppilaiden opinahjoja. Kun pakolliseen kansakouluun ei saanut muodostua yli 7 km:n kävelymatkaa, kouluverkko paisui. 1-3-opettajaisia pikkukouluja nousi joka kuntaan kattamaan tätä tarvetta. Nykyisin noita kouluja on enää vähän, useat niistä lakkasivat oppilaspulan myötä, sillä tehdyiltä pikkutiloilta ei tahtonut enää löytyä elantoa lapsille, muutto kaupunkeihin alkoi.

Seminaarit olivat huolehtineet kansakoulunopettajien ammattikasvatuksesta jo kauan, mutta se hidas tie kesti 4-5 vuotta. Ylioppilaille Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu oli ainoa vakinainen, Turkuun, Helsinkiin ja Ouluun tulivat väliaikaiset opettajakorkeakoulut. Noihin oppilaitoksiin otettiin ylioppilaita soveltuvuuskokeiden avulla. Jos jollakulla oli ennestään jo opettajankokemusta, voi päästä P-kurssille, joka kesti vain yhden talvikauden ja kesät sen kahta puolta.

Tässä P-ryhmässä enemmistö oli miehiä, jotka olivat olleet myös isänmaata palvelemassa rintamalla. Jotkut olivat jopa eläkeiän kynnyksellä, mutta kun vakinaista paikkaa ei voinut saada ilman muodollista pätevyyttä, he saivat tästä sopivan tilaisuuden. Oma vaimo saattoi hoitaa väliaikaista tointa tuon opiskeluvuoden ajan.
Kuva on koulun pihalta pyörätelineiden luota huhtikuussa 1960. Keväinen kylmäkausi vähän yllättänyt kevättakilla keikistelijän. Villakankainen takki oli alunperin vaaleankeltainen, ostettu ehkä Seinäjoelta, mutta sen helmat tuppasivat olemaan mustilla roiskeilla kävelyn jäljiltä, joten lähetin sen värjäämöön. Siellä se muuttui tiilenpunaiseksi, ja on tässä juuri otettu paketista. Maurin ottama kuva.
Hakeuduin Lehtimäen Länsikylälle, jossa koulu oli ollut jo vanhastaan. Olin siinä kylässä toimessa kaksi lukuvuotta. Punainen ennen sotaa rakennettu talo piti sisällään kahden opettajan tarvitsemat työtilat ja yhden asunnon. Kolmannen opettajan asunto ja opetustilat ja koulun keittiö olivat hiljattain valmistuneessa lisärakennuksessa. Olinkin sitten ainoa pätevä opettaja, sillä koulun miesopettaja oli ylioppilas Harri Kuortaneelta, joka asui vaimonsa Maijan ja pikkuisen Reetta-tyttärensä kanssa vanhan koulun asunnossa. Harrinkin tuli sitten joskus aika siirtyä tuohon P-koulutuksen putkeen, jos mieli jatkaa opettajan taipaleella.

Kylälle sattui sopivasti, kun hain opettajantointa, nimittäin oli toinenkin naisopettajan toimi täytettävänä. Minulla oli hakemuksen lisämääritteenä, että ottaisin toimen vastaan, jos tuohon vapaaseen toiseen toimeen tulisi valituksi juuri sisareni Marja-Leena, joka oli juuri valmistunut Lahden kauppaoppilaitoksesta merkonomiksi. Se siis edellytti johtokunnalta, että ensin katsottaisiin tämän toisen toimen täyttö ja vasta sen jälkeen se virka, johon olin hakenut.

Kuurtanelaiset perhekuvassa. Maija oli merkittävää Rasinperän sukua. Hän osasi myös paljon sellaista taitoa, joista ne muut saimme hyvää lisää opetustyöhön.
Johtokunnalle taisi olla helpotus saada lähisukulaiset koululle, kun opettajan asuntoja oli vain kaksi. Siskokset voitiin sijoittaa uuden koulun yläkertaan, jossa oli yhden ison huoneen ja keittiön kokoinen asuintila. Harri perheineen voi jatkaa asumistaan vanhan rakennuksen asunnossa, jossa oli kahden pienemmän huoneen ja keittiön tila asuttavaksi. Siinä he olivat pitäneet majaa jo edellisenkin vuoden. Kolmannelle opettajalle ei olisi helposti voinut kuinkaan osoittaa asuntoa koululta tai edes läheltä.

Koulun pihapiiriin kuului vielä pitkä talousrakennus, jossa olivat mm tarvikevaja, puuseet oppilaille ja opettajille ja halkovaja. Jossain vielä erilliset sauna/pesutupa, maakellari ja kaivokin. Puuta kului paljon, kun kaikissa tiloissa oli pönttöuuneja ja puuhellat. Päiväaskareista aimo osa oli siis puunkantoa. Maitoa haettiin naapurista, jossa oli lehmiä, muu tavara kaupasta.

Lehtimäen Länsikylällä oli etupäässä viljelijöitä. Hitaasti kasvavista metsistä alettiin työstää myös tilattuja hirsihuviloita. Lähin naapuri Viljo kuitenkin oli erikoistunut puutavaran kuljetukseen, sahaukseen ja kauppaan. Muutama mieskin oli voitu palkata toimeen. Siinä pihalla siis isot autot pörisivät päivän mittaan, ja perheen spanielikoira Peski puuhasi ahkeraan pihalla hoitamassa tehtäviään, satoi tai paistoi. Perheen emäntä Saini oli oikein taitava kahvinkeittäjä, hänelle kelpasikin siihen tarkoitukseen vain tietysti lähteestä noudettu vesi.

Ensimmäisenä vuonna Maija opetti opettajille ja nämä sitten oppilaille, miten kuuluisa Tiernapoika-esitys pannaan toimeen. Kuvassa Harri ensimmäisen ryhmän kanssa.
Oppilaat olivat innokkaita koulutyöhön, paljon hauskuutta saatiin päivän mittaan aikaiseksi! Kielellisiä vaikeuksia ei ollut, kun Lehtimäen kansa puhui aika lailla tavallista suomen kieltä. Vain Harri-opettajan perheessä kuultiin enemmän pohjanmaalaista poljentoa, kuurtanelaista. Taidettiin saada ainoa keskustelu aikaan adjektiivista tuima, mutta nyt en kyllä muista oliko liian vähän vai paljon suolaa ruoassa. Omassa kielessähän tuimalla tarkoitettiin lähinnä kovaa tai vaativaa, kuten tuima tuuli tai tuima ilme naamalla.

Tällainen parvi oli omia paimennettavia, luokat 3-4. Kuten kuvasta huomaa, myös lasten kodeissa ahkeroitiin pyöröpuikoilla ja villalangalla, niin monta islantilaiskuvioista villapaitaa tuli vastaan.
Monta hyvin lahjakasta lasta oli joukossa, joten toisinaan oli työtä löytää kaikille sopivia haasteita. Siihen aikaan elettiin vielä kussakin oppiaineessa ainokaisen oppikirjan varassa. Työkirjoista ei oltu kuultukaan, ne tulivat vasta paljon myöhemmin peruskoulun myötä 1970-luvulla. Siispä siniset vihkot ja lyijykynät olivat tärkeä osa opetusta, samoin opettajan suullinen opetus. Kouluradiokaan ei vielä ollut ottanut paikkaansa, siihen olisi tietysti tarvittu se radiokin, kallis laite. Osa kylän väestä oli ns. helluntailaisia, kurinpitovaikeuksia ei koulussa tunnettu.

Koulutyöt muodostuivat sitten niin, että päivänavauksen aikaan kaikki oppilaat ja opettajat kokoontuivat vanhassa rakennuksessa olevaan juhlasaliin, jossa laulettiin jostain opaskirjasta löytyvä virsi-vaihtoehto, ja toisesta kirjasta luettiin sille päivälle tarkoitettu muutaman rivin mittainen mietelmä, usein uskonnollissävytteinen. Minulle lankesi tuossa hetkessä pelimannin osa, sillä olin saanut hieman koulutusta harmonin soitossa. Opettajan tutkinnon musiikinopetuksen vaatimus oli osata säestää vähintään 30 virttä. Jos ylti alkusoittoihin asti, voi saada hieman paremman arvosanan kuin alin tyydyttävä. Enemmän virsiä tuli kuitenkin laulettavaksi vuoden aikana, siksi piti iltaisin aina harjoitella seuraavan päivän tehtävää.

Lasten vanhempien ja koulun välisiä suhteita ylläpidettiin usein lauantai-iltaisin, kun opettaja oli kutsuttu kylään. Kahvin ohella tarjottiin tavallisesti itse tehtyä leipäjuustoa, jota kastettiin kahvikuppiin. Myös ns. sienikakku (paljon munaa ja sokeria) kuului asiaan, siinä oli joskus mukana mausteitakin, mutta keskimääräinen mauste oli suola, jossa meillä riitti ihmettelemistä! Ohjelmana noissa vierailuissa oli joskus talon lasten esittämä näytelmä koulusta, jossa joku lapsista esitti opettajaa. Hänellä oli jalassa arvon merkkinä äidin korkokengät...

Käytiin tervehtimässä Länsikylän ystäviä kesällä 1961, kun asuin jo Sysmässä. Kuvassa on perheen uusi jäsen Helena 3-4 kk:n ikäisenä ja naapurin tyttö Liisa, joiden pihalla siinä puron toiselle puolella seistään.
Koulu oli pienehkön puron ympärille muodostuneella peltoaukealla, jossa lähimpiä asuintaloja oli kolme. Pellolla ja puron rinteissä oli siis välituntilatu oppilaille, ahkerassa käytössä talviaikana. Latua voi jatkaa kylän muihin osiin kotimatkaa tai kauppareisua ajatellen. Polkupyöriä ei meillä ollut, joten sulan maan aikana käveltiin ja muulloin suksittiin.

Enemmän kylää kyllä oli Kuortaneelle ja Alajärvelle vievien maanteiden ja sivuteiden varsilla. Kesäniemen Aarnen kauppakin löytyi, joten pitkälle ei tarvinnut lähteä. Halusipa sitten mitä tahansa, niin Aarne järjesti. Ostimme paljon Kimmo-merkkisiä hyviä villalankoja, joista syntyivät monet villapuserot itselle ja sisaruksille vuoden aikana.
Kerran Aarne yllätti, kun hän esitteli hankkimiaan oikein hempeitä ohuita alusvaatteita, jotka niihin aikoihin oli aina pakattu yksitellen pahvikoteloon. Pitihän niitä sitten ostaa, muuten kauppias olisi pettynyt. Yhden hienon rimpsureunaisen nailonalushameen kohtalo oli kuitenkin aivan muuta kuin voisi odottaa. Kun oli hankittu koiranpentu, niin se oli oppituntien aikana ikävissään mennyt rimpsuja imeskelemään, ja ihan käyttökelvottomaksi se unelma sitten meni.

Marja-Leena ja Eki ensimmäisenä vuonna 1958-59.
Koiria oli oikeastaan kaksi, kun ensimmäisenä vuonna talossa asui Marja-Leenan ottama seropi, vaaleanruskea lyhytkarvainen Eki (taisi muuten olla tyttökoira), ja itselleni vuotta myöhemmin hankin karkeakarvaisen terrierin Pikin, joka oli se varsinainen rimpsunsyöjä. Piki siirtyi anoppilan koiraksi aika pian, jo kesällä 1960, kun heiltä oli oma koira siirtynyt pilven reunalla katselijoiden osastoon.
Piki ensimmäistä jouluaan, käymässä Seinäjoella.
Nuorten naisten viikonloppuajat kuluivat joskus yleisissä huveissa. Ne saattoivat olla tietysti vain tanssit, mutta tavallisimmin oli myös ohjelmaa, kuten kerran, kun mentiin Ähtäriin, jossa Olavi Virta esiintyi tulipalopakkasen kanssa yhtaikaa jollain seuratalolla. Lannevanne- niminen jumppalaite oli silloin kovaa muotia, se keikkui solistinkin yllä laulun aikana. En kyllä muista, kuinka Ähtäriin mentiin, luultavasti Keskisen taksilla, milläs muuten. Niihin aikoihin kalenteriin kuului vielä ns. rukoussunnuntait, jonka yhteydessä ei voinut olla mitään iltahuvia lauantaina.

Koulun yläkerran kammarissa otettu kuva 1960. Ylläni on itsetehty tomaatinpunainen villatakkipusero, työn alla vetoisiin nukkumatiloihin tarkoitettu hartialämmitin, jossa oikeastaan oli vain pelkät hihat ja selkäkappale niiden välissä. Kudottiin siis kuin leveää kaulahuivia puolitoista metriä.
Niinpä villaneule oli käteen tarttuva askare melko usein. Oli meillä Marja-Leenan ja Harrin perheen kanssa myös pitkiä marjapussisessioita, jotka keskeytettiin välillä ja jatkettiin sitten seuraavana tai muuna päivänä. Niihin aikoihin kirjoiteltiin vielä aika usein kirjeitäkin. Kun kuvioihin mukaan tuli Kausalasta lähtöisin oleva junanlähettäjä Mauri, josta myöhemmin tuli aviomieheni, perehdyttiin tarkemmin myös valokuvaukseen ja klassiseen musiikkiin.

Huonekasvien hoidon alkeet tulivat tällä kylällä myös opituiksi, olihan oppimestarina naapurin rouva Saini ja myös Seidi, joka oli hänen miehensä veljen Toivon emäntä. Opin tuntemaan kukkapöydän ja sen sijoittelun, joka uunilämmityshuoneissa ikkunan edessä oli kukkien kannalta ihanteellista. Ja kuinkahan monta lajia pistokkaita tulikaan kotiin kannettua? Silloin kukat istutettiin mielellään styroxista tehtyyn melko valkoiseen ruukkuun, jossa kasvi ei saanut kylmää vetoa juuristoonsa. Ja ruukut tietysti Kesäniemen kaupasta.