Teresanpäivä kalenterissa

Tänään on 26. huhtikuuta, Teresan ja Tertun nimipäivä. Teresa tai Teresia on vanha nimi, se tunnettiin jo keskiajalla espanjalaisena naisen nimenä, arvellaan sen alkuperän olevan Theran asukas- sana. Thera on saari Kreikan kaakkoisrannikolla, ja kuuluu Santorinin saariryhmään. Sen niminen kaupunkikin siellä on. Miksi jotkut muun maalaiset, esim. espanjalaiset olisivat ylimalkaan kiinnostuneet tästä sanasta, johtui ehkä siitä, että n. 1600 eKr saarella tapahtui tulivuoren valtava räjähdyspurkaus, ja puolet saaresta lensi ilmaan. Se oli varmaan pitkän aikaa merkittävimpiä tapahtumia Mediterranean alueella.

Terttu on suomalainen nimi, ensi kerran esitetty nimeksi 1879, ja kun se tuli 1920-luvulla almanakkaan, se oli jo yleistynyt. Terttu on kasvitermi ja merkitsee kukintoa, jossa yhteen keskirankaan kiinnittyy useita kukkia kuin lehtiä varteen, viimeinen päähän. Sellaisia kukintoja on esimerkiksi tuomella ja herukoilla. Mutta paremmat yhteydet lienee kuitenkin vanhempaan suomalaiseen etunimeen Kerttu, joka on eurooppalaisen Gertrud-nimen suomalainen vastine, ja on meillä vanhin kristillisperäinen, jo 1200-luvulla käytetty nimi. Eihän siinä ole Terttuun kuin yhden kirjaimen ero.

Minun näkökulmastani kuuluisin Teresa on tietysti Äiti Teresa, jolle annettiin 1979 Nobel-palkinto elämäntyöstään. Teresa oli makedonianalbaani, jonka elämäntyö tapahtui pääosin Kalkutassa köyhien auttajana. Hän eli 1910-1997, eli oli vanhempieni ikäluokkaa. Varsinkin 1980-luvulla hänestä kirjoitettiin paljon, ja teresanpeitot olivat oikea kansanliike neulojille, koululaisista eläkeläisiin.

Teresanruusu alkaa kukkia yhtaikaa Campanula tracheliumin kanssa. Kukkien korkeus toisena kesänä oli n. 70 cm. Tämä kuva on vuodelta 2008.

Jokunen vuosi sitten löytyi mukava nimipäivämuisto Mustilan taimimyymälästä, josta mukaani lähti Teresanruusun taimi. Kasvin latinalainen nimi on Rosa 'Therese Bugnet'. Sen kotimaa on Kanada. Kasvi kuuluu kurtturuusujen isoon ryhmään, mutta tekee kovin niukasti juurivesoja, ei ole ilmaantunut ainoatakaan toistaiseksi. Se on viihtynyt hyvin puutarhatien varren penkissä, eivätkä lingotut lumet näytä kasvua haittaavan. Ehkä sille voisi löytää samanlaista seuraakin.

Syntymäpäiväsankari tarkistaa päiväpeitteen ojennuksen.

Täällä Savonmaalla on tänään kolminkertaiset juhlat, kun juhlimme minun nimipäivääni, ja "hoitolapsieni" nuorin ja isoin, Tella-koira, täyttää viisi vuotta, ja koirien kalenterissa myös Tella osuu tälle päivälle. Juhlan kunniaksi olemme nauttineet upeasta kevätilmasta, mittarissa oli lähes +21 astetta! Krookuspenkistä näyttää putkahtavan myös scilloja, niiden aika on paria päivää myöhemmin. Pihan haravointiinkin voi jo ryhtyä, kun maa oli kuivahtanut. Tella on saanut nakkisiivuja ruokansa koristeeksi, muidenkin ruoissa tietysti samoin. Lintujen laulukuoro on saanut uuden äänen, pari päivää on kuultu laulurastasta, tuossa muutaman aarin kuusikossa lammen ja kadun välillä. Täkäläinen lintu ilmoittelee, että tipi tuli jo, tipi tuli jo!

Krookusten kukat lakastuvat ja scillat puskevat esiin, kohta vuorossa narsissit.

 

Tänään muistellaan Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuutta, on sen 25-vuotispäivä. Se oli vuosi, jolloin täytin 50 vuotta, kuten nyt jälkikasvuni tänä vuonna. Tuolloin en kyllä juhlinut syntymäpäivää, vaan nimipäivääni. Olin matkustanut nuorimmaiseni kanssa viikonlopuksi kesäkodin tonttia siistimään, ja koko lauantai vierähtikin lehtiä haravoiden. Taisi olla aika mukava kevätpäivä, ja tyytyväisyyttä lisäsi siistien tienvarsinäkymien esiinsaaminen. Näin sitä oli tehty ennenkin ja niin vastakin, mutta illalla huomasin, että toinen korvakoruni oli kadonnut päivän kuluessa. No se ei nimipäiväkestien viettoa enempää häirinnyt, ja sauna kruunasi illan.

En sitä silloin illalla enää mennyt etsimään, mutta aikaisin sunnuntaina kävin viimeisiä haravointijälkiäni tarkastelemassa. Sanomattakin on selvää, ettei mitään löytynyt. Hieman harmitti, kun oli lahjaksi saatu koru. Myöhemmin harmitti enemmän, kun selvisi, että kuumia hiukkasia oli purkautunut koko etelä-Suomeen, ja siinä olin niitä kuivia lehtiä koko päivän pöllytellyt. Montakohan hiukkasta oli tullut kohdattua? Mitä siitä seuraisi? Ja mitä seuraisi nuorimmaiselle, joka tuolloin vasta kymmenvuotias?

Onni onnettomuudessa oli, ettei ollut satanut, koska hiukkaset kohosivat ylempiin ilmakehän kerroksiin ja tulivat sateen mukana alas, ja mieleni muuttui vuosien mittaan rauhallisemmaksi, kun mitään ei tullut havaituksi. Nuorimmainenkaan ei ollut koko päivää ulkona, kun oli piirustusikä meneillään. Lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin löytyi sitten korvakorukin, mutta ei lainkaan sieltä, missä kuvittelin sen kadonneen. Koru oli istua nököttänyt toisaalla olevassa kaupunkiasunnossani, ikkunan alla olevan jalkalistan päällä, lämpöpatterin putken takana. Noloa tietysti myöntää, etten paremmin ollut siivonnut, mutta imuria oli tuohonkin koloon osoitettu useammankin kerran, mutta mattosuulakkeella.

Löytöaikaan 2005 suunnittelin asunnon myyntiä ja halusin tehdä siistimpää jälkeä, ja maalasin siksi jalkalistat ehomman näköisiksi. Miten korvakoru sinne kätköön oli joutunut, jäi epäselväksi, mutta paras teoria oli, että pipoa riisuttaessa langat ovat tarttuneet korvakoruun ja koru on tullut mukaan. Ja jos märkää pipoa on tavalla tai toisella pudisteltu, se on saattanut singahtaa irti päähineestä. Mutta lentävän korvakorun liikeradat olisi ollut mukava nähdä, eteisestä kulman taakse ja olohuoneen perimäiseen nurkkaan.

Pääsiäisaamuna

Aamulenkit siirtyivät tänään kummasti tuntia myöhemmäksi, joten ilma oli ehtinyt muuttua pakkasyöstä +keliksi. No, eipä ollut lehtiäkään luettavaksi laatikossa, ehkäpä koirat eivät postijakajan äänien puuttuessa heränneet. Normaalisti ne tulevat aamulla pian postinjaon jälkeen vuoronperään tuijottamaan, joko saattaisin herätä. Muutaman tuijotuskierroksen jälkeen alkaa ääntely pienellä ja korkealla äänellä, kuin aamulaulu. Jos ei sekään tehoa, otetaan vuoroon kuono, joka tulee lepäämään sängynlaidalle, se siinä odottaa rapsutusta. Siinä rupeaa naurattamaan, kun ovat niin tosissaan, eikä aikainen ylösnousu ole niin vaativaa. Kun saavat minut jalkeille, unilämpimän paikan valtaa pian jompikumpi isommista koirista.

Aurinko paistoi jo silmän korkeudella, kun tassuttelimme yksi kerrallaan tuttua lampilenkkiä. Kyllä oli nuuhkittavaa jokaiselle, reisut kestivät ja kestivät, melkeinpä puolitoista tuntia. Oli aistittavaa myös minulle: Mikaelinlammen jääpeite vetää viimeisiään, suurin osa lammesta näyttää avovedeltä, mutta jää on kuitenkin piilossa kellumassa, ja vain ihan pohjoislaidassa on lokeille istumiseen kelpaavaa vakaata pintajäätä. Jos tälle päivälle ennustettu +20 toteutuu, niin jäästä on jäljellä enää muisto. Eilen täällä käytiin +15 asteen nurkilla. Saatiin sillä lailla tämä pitkä talvi haudatuksi. Tontilla on kyllä lumikasoja, mutta varmaan niistäkin parissa päivässä selvitään. Ainakin on ennustettu lähiviikoksi keskimääräistä lämpimämpää aikaa.

Lintujen määrä ja laatu ovat lisääntyneet viikon aikana merkittävästi: Punakylki- ja räkättirastaat ovat asettautuneet kuopimaan lehtikasoja ja tirskuttamaan omia laulujaan, ja lokkien määrä lähentelee lammella jo sataa. Kurkien ääniä on kuultu parina aamuna. Myös joitakin sorsalintuja jo lammella, mutta koosta päätellen ovat sinisorsia, eikä niitä lammelle tunnusomaisia haapanoita. Lammenreunaa kiertävän polun alta sulivat toissa päivänä routajäät, ja vedet pääsivät virtaamaan, joten polku on nyt lähes kuiva.

Istutin eilen pääsiäiseksi hankitut mininarsissit pihalaatikkoon, kun sen vanha multa oli senverran sulanut, että pääsi kauhalla kuopimaan istutuskoloa. Rairuohoja en vielä sinne vienyt, koska yökylmiä on edelleen luvassa.

Pääsiäistunnelmia a la dogs, Wilma ei tykkää kuvaamisesta, vaan luikkiin piiloon kameran nähtyään.

Pihatöissä saatiin kuluneen viikon aikana edistystä, kun lumet häipyivät ja pinta suli, niin että pihalaattojen alle tuli tehtyä salaoja johtamaan ylärinteeltä valuvat sulavedet talon ohitse. Kaiken päälle ohut hiekkakerros, ja koska nurmikko näyttää perustetun aikoinaan savimullalle, joka liettyy rospuuttoaikana aika hyvin, niin hiekkaa myös viereiselle nurmikko-osalle. Tallityömaalta oli tähteenä hyvin pihanmuotoiluun sopivaa hiekkaa, joka kevyesti kulki rinnettä alaspäin kärryillä. Koirilla on ollut hommana hiekan tiivistäminen tassuilla, hyvin on sitä vakanssia hoidettu! Nyt on vielä hommana saumata laattojen välejä tuomen juurella olevasta murskekasasta, sitä saa tehdä useaan kertaan, kun pitää kastella välillä että se tiivistyy. Hyvin näyttää kasteluvesi häipyvän, ojat toimivat loistavasti.

Salaojatyömaa melkein valmiina, eli kivimurskeen lisäys sauma-aineeksi meneillään, kuva on otettu 21.4.

Eilen päädyin lopettelemaan "katedraalin" eli hulppean autotallin rakennusporukoilta unohtuneita hommia eli muotoilemaan rakennuksen pohjaksi kaivetun kuopan seinämiä paremmin maastoon sopiviksi. Rautaharava on naisihmiselle loistava työväline, kun työ ei ole liian raskasta ja edistyy siinä pikkuhiljaa. Rakennustähteiden kasojen alle ja päälle laitetut pressut ovat jo osin saaneet kuivattelut osakseen, kun ensimmäisen jäämöykyt irtosivat alustastaan. No pyhäpäivien mentyä siinä on vielä askaretta, nyt saavat sulaa pari päivää lisää.

Loppuviikolla jatkan tontin haravointia, ison oman tonttini muistaen nämä neliöt tuntuvat lähinnä leikiltä. Tänään ihaillaan eilen avautuneita krookuksia koristevattupensaikossa! Hyvää pääsiäistä!

Huhtikuu puolessa välissä

Viime yönä ei oltu enää pakkasella, ja koko viikonlopusta on ennustettu loistavaa mökkeilyreisujen aikaa, samalla pelätty, että kansa suunnistaa mieluummin keväästä nauttimaan kuin innostuu kansalaisvelvollisuudesta vaaliuurnilla. Kun tepsuttelin noita kolmea aamulenkkiäni kunkin koiran kanssa vuorollaan, huomasin, että lähimmän kuusimetsikön pohja oli menettänyt jo kaikki lumensa, enää sitä oli aurauspenkoissa. Tämän tontin takaosassa olevan ison vaahteran alus on myös muuttunut lumettomaksi, muualla valkoista vielä riittää.

Muuttolintujen määrä on vankistunut, nyt on peippoja äänessä kerrallaan jo toistakymmentä, hiljaksiin helistelevä punarintakin kuului tänä aaamuna, samoin joitakin räksyjen kommentteja. Mustarastaat vetelevät säveliä jo aika hyvin huiluillaan, ne tavallisesti iltalenkkien aikaan. Naapuritalon terijoensalavasta heittäysi lentoon neljän kyyhkysen parvi, olivat varmaan olleet siinä yötä, ja tekivät monta kaarrosta ilmassa, ennenkuin uskalsivat takaisin, koska Wilman vauhti ei ollut niitä nopeimpia sillä kohtaa. Kiva torkkumispaikka linnuilla siinä, kun oli lintulauta ruokineen ihan oksiston vieressä! Kotiinpäin tulo sujuu aina rivakammin, kun muiden koirien postaukset on jo luettu. Lammen naurulokkien määrä on lisääntynyt, niitä on selvästi enemmän, ehkei kuitenkaan vielä viittäkymmentä.

Omalla kotitontilla sattuneet actionit kiinnostavat nyt kovin, siellä olisi hommia lapionvarressa ja voimasaksia käyttäen. Arboretumin kaadetut puut ovat käyneet klapikoneen luona kylässä ja palanneet lähtösijoilleen, ja toivomani kivimurske on ilmaantunut odottamaan siirtelyä. Voimasaksilla aion selvitä oksakasoista, kun tuon risun saa hieman lyhempään muotoon, ne muuttuvat pressun päällä nopeasti uunikuiviksi, eikä jää kompostoimisongelmaa. Parin kolmen vuoden kuluttua on vuorossa alapuutarhan puiden kaatoa, vaahteroita on aivan liikaa, varmaan pari riittäisi tontilla antamaan syksyn keltaloistoa. Ja silloin ovat edessä uudet risukasat.

Kivimurske on menossa pihalaatoituksen tueksi ja samalla maamyyrien kiusaksi, ehkeivät kiinnostu niin paljon kaivamisesta, kun murskeessa ei ole lieroista jälkeäkään. Mutta sen työn aika on myöhemmin, scillat kukkikoot ensin. Laattatyön voi ajoittaa kesäkukkien istuttamisen aikaan, kun penkki on myllättävä kuitenkin.

Puolitoista viikkoa sitten kylvämäni rairuohot ovat kasvaneet hyvin talouspaperialustallaan, ja ovat jo olleet ensi kerran "parturissakin", leikkaan latvoja, että kasvu tuuheutuu ja massa pysyy koossa. Prismasta löytyi jokunen trulliksi pukeutunut tipunen ruohoa koristamaan. Olen myös hankkinut kuuden kappaleen tarjoussatsin narsissiruukkuja, niitä on pitänyt säilyttää pakkasöiden takia vielä paksussa isossa muovipussissa terassin pöydällä.

Teen jonkinlaisia pihansiivous- ym ulkohommia koirien avustuksella. Heidän mielestään varttitunti on sopiva, sitten jo toiveikkaasti aletaan katsella ovelle päin, joko touhu loppuisi. Kun lunta on pihassa vielä runsaasti, koirien askare on kieriskellä hangessa, tai harjoittaa selkäuintia lumessa, kun vielä ei pääse kaivelemaan maata kummemmin. Lumipenkat ovat nyt kovia, Wilman on tyydyttävä nuoleskelemaan, kun haukkauksia ei enää irtoa.

Sukkatehtaan toiminta on jatkunut edelleen, ollaan tänä aamuna kymmenen parin määrässä. Ohut Nalle-lanka on hitaampaa tehdä, mutta nallesukat taas kesällä tai öisin mukavammat pitää. Pätkävärjätyt  langat ovat hyviä raitoina, kun ei tule langanpäättelyitä juurikaan.

Sain tänä aamuna ilmoituksen emailina, että 23 and Me-testi on Kaliforniasta lähtenyt eilen postiin, joten odottelen sitä viikossa kahdessa. Se on näyteputkilo toimintaohjeineen, ja näytteestä on tarkoitus toimittaa oman DNA:ni kartoitus. Asia on superkiinnostava, koska Amerikassa asuva sisareni oli teettänyt omastaan jo selvityksen, ja yllättäviä siteitä löytyy. Menihän Hyvinkään seudulta, mutta varmaan myös muualta etelä-Suomesta Suomen itsenäistymisen aikoihin paljon siirtolaisia valtameren taakse Hangosta lähtevillä laivoilla.

Muutenkin sukuselvitykset ovat nyt olleet in, sillä samainen sisareni on selvitellyt HisKi-tiedoston avulla muinaisista kirkonkirjoista (niiden mikrofilmeistä, joita löytyy netistä) esivanhempiemme olemassaoloa. Äitinipuoleiset suvut on saatu esille jo 1700-luvulle, samoin isänisän. Elämme vähintään yhtä kiinnostavia aikoja kuin avaruudenvalloituksen aikaan 50 vuotta sitten, nyt on tutkittavana tämä lähisuku, kuin mikrokosmos. Mitä sitten DNAni vielä kertookaan?

Avaruusaikaa jo puoli vuosisataa

Tänään on ihailtu Googlen teemakuvassa muistutusta Juri Gagarinin avaruuslennon alkamispäivästä. Juri oli ensimmäinen ihminen matkaamassa avaruusaluksella eli raketilla, kuten silloin yleisesti sanottiin. Sitä ennen siellä oli pyrähtänyt mm. koira nimeltä Laika. Lennon aikana pohdittiin mediassa mm. voiko lentäjä selvitä täysjärkisenä takaisin vai muuttaako moinen matka hänen solujensa ohjauksia tuntemattomalla tavalla. Muutama vuosi myöhemmin Neil Armstrong kavereineen hyppeli Kuun pinnalla todeten, että pieni askel itselle, mutta iso ihmiskunnalle. 1961 elettiin siis käänteentekeviä aikoja!

Omissa henkilökohtaisissa maailmoissani oli myös tapahtumassa järisyttävä muutos, sillä ensimmäistä lasta odotettiin syntyväksi millä hetkellä tahansa. Itse asiassa oli odotettu jo viikkoja, sillä ns. laskettu aika oli maaliskuun lopulla, ja meni, ja senjälkeen tuli vielä pääsiäinenkin ja sekin meni, ja oloni muuttui entistä painavammaksi. Entäpä, jos ei syntyisikään, vaan homma epäonnistuisi loppumetreillä? Lapsikaan ei enää paljon liikkunut. Ja miten siitä selviäisi. Lähes kolme viikkoa oli jo ollut sitä yliajan odotusta.

Äitini oli kutsunut minut tuoksi loppuajaksi lapsuuskotiin, josta olisi lyhyt matka kunnan uudehkoon sairaalaan, jossa synnytyksiä avustettiin, tämä siksi, että silloisesta työ- ja asuinpaikastani Sysmässä oli paljon pidempi matka sen kunnan keskustaan, ja asuin viikot yksin aviomiehen ollessa opiskelijana Heinolassa. Kolmen viikon odottelu sujuikin sitten paljon rattoisammin, kun juuri niihin aikoihin oli käsityöpiireissä levinnyt taito tehdä ns. iskuhapsua. Siinä tarvittiin välttämättä kahta henkilöä melskaamaan pitkien lankojen ja viivottimen kanssa. Hapsunauhaa valmistuikin monta metriä. Jotta olisi kohde noille nauhoille, olin siinä päivien mittaan myös ommellut kahta sohvatyynyn päällistä kirjailemalla etupistokirjontakuvioita. Kangas oli vaaleanharmaata paksua puuvillaa, josta lankojen laskeminen oli helppoa.

Pääsiäisen tienoilla tuli takatalvi, kun maahan satoi paksu lumipeite, ja se jäi maahan moneksi päiväksi. Suuri parvi kottaraisia haeskeli ruokaa, mutta  tuolloin kauppojen valikoimiin ei kuulunut linnunsiemeniä. Jotakin oli kuitenkin keksittävä. Meillä oli jäänyt tähteeksi pääsiäisajan monille kyläilijöille valmistettuja lettuja, ja niitä sitten tarjottiin myös linnuille. Talomme makuuhuoneen ikkunan alla oli seinää vasten korkea halkopino, nykyisen hellan hautauspaikan kohdalla. Letut halkojen päälle, ja lintuparvella oli mukavaa, niin myös katsojilla, kun saatiin parin metrin päästä katsella ruokailijoita.

Gagarinin lentouutisen levitessä maailmalle 12.4. oli omassakin tilassa tapahtunut jo sen verran edistystä, että olin enteiden tullessa mennyt illansuussa sairaalaan, jossa vietin yön synnytyshuoneessa odotellen jotakin tapahtuvaksi. Aamu valkeni, ja sen mukana heräsi myös aamukahvin tarve, nälkäkin oli, mutta sairaalan väki oli sitä mieltä, että ensin työ, ja sitten palkka. Sain ruoan asemasta synnytystä edistäviä tippoja, joiden kanssa asia sitten hoitui illansuuhun mennessä. Koska synnytys oli vasta 13.4., keskustelimme näistä avaruuslennon asioista kätilöni kanssa muiden ammattijuttujen ohessa.

Tyttö tuli, pulskakin oli, kun oli niin kauan saanut olla ruokavarastossa, ja viimeisinä aikoina vielä Elsa-äidin hyvän keittotaidon antimissa. Minullekin heltisi sitten syötävää urakan loputtua, sain marjakiisseliä, se oli sen päivän ruoka, koska varsinainen päivällisaika oli mennyt. Muutkin ruoat myöhemmin olivat oikein hyviä!

Siihen aikaan äidit viettivät yleensä viikon sairaalassa tapauksen tiimoilta, se tuntui  pitkältä ja sainkin puhuttua kolmen päivän jälkeen itseni takaisin mamman hoiviin lapsineni. Piti alkaa kiireesti ristiäispuuhat, jotka myös pidettiin tuossa lapsuuskodissani tuota pikaa, sillä piti palata työmaalle. Olin tuolloin väliaikaisena kansakoulunopettajana, eikä sellaiselle kuulunut äitiyslomaa lainkaan, vain vakinaisille viranhaltijoille.

Omaan laskuun, ja johtokunnan suostumuksella olin saanut ottaa ylioppilastytön hoitamaan työtäni viikkoa ennen ja kaksi jälkeen kuvitellun synnytyksen. Lomapäivät oli ajoitettu niin, että sen jälkeen olisi vielä viikon pääsiäisloma. Mutta kaikki nuo olivat menneet siinä odottelussa ja iskuhapsun teossa! Lapsi syntyi vasta pääsiäisen jälkeisellä viikolla, joten kaikki ns. oljenkorret oli käytetty ja töihin oli palattava! Muistaakseni kaikki sujui hyvin, pappa oli kyytimässä meitä kahdeksi muuttunutta jälkeläistä, ja koululaiset saivat taas opetusta. Koska kyseessä oli ns. supistettu koulu, opetusta jatkettiin kesäkuun puolella luonnostaan, ja tässä tapauksessa muutama päivä lisää, että vaaditut päivät tulivat tehdyiksi.

Sinä vuonna oli kevät muuten hyvin aikaisessa, Sysmässä kukkivat sinivuokot jo työpaikan pihalla hiihtoloman (maaliskuun alussa) aikana. Tietysti odotettiin mukavaa kesääkin. Mutta kesä 1961 oli kolein kokemistani kaikista kesistä, taisi olla vain muutama päivä, jolloin ulkona tarkeni ilman päällysvaatteita. Oltiin kesä Töysässä, jossa ei ollut vielä Keskisen kyläkauppaa. Olimme vuokranneet seppä Ahokkaan mökin kesäksi, miehen töiden takia piti asua siellä päin ja keskimääräinen askareeni oli lämmittää tuvan suurta leivinuunia kuusirimoilla, jotta talo olisi asumislämpöinen pikkulapselle.

Pikkumusta saapui!

Selvyyden vuoksi on heti sanottava, että keskimmäinen koira, 10-vuotias Tiitu, rodultaan seropi eli Juankosken noutaja, on väriltään lähes musta, ja koirana yhtä käyttökelpoinen kuin ennenvanhaan arvioitiin asusta pikkumusta. Niinpä Anni keksi hänelle tämän loistavan pikkumusta-luonnehdinnan. Tiitusta olisi tullut hyvä kätilö, jos olisi saanut valita ammatin, niin avulias ja aina paikalla! Sitä piti käyttää myös toisinaan sen takia, kun hänellä on niin herkät korvat ja viksu mieli, että sana Tiitu kutsui heti lähelle, vaikka olisi ollut kuinka koiranunessa, kuorsaamassakin, ja muut paketoivat joululahja-luuta.

Mamman sängynlämmittäjä hoiti homman joka yö, ja iltapäivällä paistaa aurinko sängylle, joten se on silloinkin best!

Kun olen tuossa aitauksen ulkopuolella lumi-tai muissa puuhissa, koirat ulkoilevat aitauksen sisäpuolella, mutta ennen pitkää siirtyvät portin kohdalle kuikuilemaan, koska tulisin takaisin. Tiitun musta kuono mahtuu aidan reiästä hieman ja näkyy, vaikkei muuta huomaisikaan! Lopulta kun tulen lähelle, niin siinä ovatkin kaikki kolme katsomassa.

No, olin tämän pikkumustan kanssa tänään aamulenkillä, varottiin siinä mennessä ja tullessa piha-asfaltin pintaan yön aikana syntynyttä mustan jään kerrosta. Kotinurkkaa lähestyessä pilkisti kumma kyllä, jotain kuonon tapaista mustaa verkkoaidasta! Mutta sehän kävelee tuossa takanani, mitä se olisi? Ulkona kävi kyllä reipas viima, joka olisi voinut tuoda jostakin tumman tuliaisen, mutta lopulta ilmiö paljastui aidan silmällä istuvaksi mustarastaaksi. Ensimmäinen muuttolintu tälle tontille! Olisiko ollut talipalloja nokkimassa?

Vaihdoin koiraa ja otin Tellan kanssa lenkin lammelle toiselta suunnalta, siellä voi aina odottaa näkevänsä jotakin uutta, olihan torstaina jo tehty näköhavainto kahdesta joutsenesta lammella. Ei niitä siellä sen jälkeen ole ollut, mutta ääniä kyllä on päivittäin kuulunut, eivät siis kaukanakaan ole, ja eilen lenteli yksi tontin kohdalla illansuussa.

Ei nyt ollut joutsenia, mutta kolmen lokin partio riekkui keskemmällä lampea, olisivatko olleet naurulokkeja, kun ääni oli niin karmea. Vain tiira pystyy sellaiseen, mutta eivät nämä näyttäneet tiiroilta. Vaatimattomalta tuntui tuo kolme yksilöä. Ehkä tuolla kaupungin satamassa on enemmän.

Kyllä kevät siis hiljakseen etenee, mutta vielä on lumilla sulamista, hanki on ainakin 30 cm vahvuista ja upottavaa. Eilen sain irroitettua jääkökkäreet ajotieltä kaikki, mutta kun kaikkialla vielä on lunta, tulee sulamisvesiä, eikä piha pääse kuivumaan ainakaan viikkoon. Koirat käyvät kuin uimassa mentyään tienvarren sivulla aukeavalle lumipeitteelle. Ehkäpä Tellakin oppii ensi kesänä menemään Lammaskalliolla oikeasti uimaan, nyt on ainakin harjoiteltu!

Iltapäivällä odottelemme Saariselältä kotiutuvaa hiihtopartiojoukkoa, enemmän tai vähemmän flunssaisia osallistujia tiedossa, joten pitää laitella hyviä lounaita vastaanottamaan!

Lammikkojen maailmaa

Kevät päätti tulla sitten oikein kunnolla, ettei tarvitse kuunnella kaikenpäiväistä marinaa. Nyt on jo muutaman yön ollut +-asteilla, ja eilisen päivän satoi vettä solkenaan. Kattolumet murenivat reunoistaan ja enää on parin metrin levyistä valkoista näkyvissä, sekin paljon ohentuneena, ehkä vain 20 cm.

Tontin reunassa ajotien kohdalla oli laaja lammikko, josta kadun sulavedet eivät edenneet, mutta eilisen illan aikana oli havaittavissa hento noro keskemmällä tietä, josta tyhjeneminen sai alkunsa. Ei vesi tosin vieläkään ole lopussa, koska omalta tontilta virtaa samaan paikkaan, ja koko kadunvarsi vasemmalle on loivaa nousua, sieltä tulee täydennyksiä vielä kauan. Samanlaisia allikoita joka puolella vielä eilen. Kuinkahan mahtaa ikioman reviirin Grand Canyon tulvia?

Olikin aamuvarhaisella hyvä havaita, että nyt kadun- ja polkujenpinnat olivat kuivahtaneet niin paljon, ettei saapasta enää niillä kaipaa. Wilman ja Tiitun lenkkien aikana en sitä vielä tajunnut, mutta Tellan kanssa olin jo hereillä vaihtamaan paremmin kävelyyn sopivat jalkineet. Tuo Mikaelin lammen pinta on muuttunut ruskeaksi vesimassaksi puolelta alaltaan, kun jään päälle on tullut paljon sulavesiä ojista. Lampi on noin 300 m halkaisijaltaan, eikä sen pinnan korkeus ole kuin pari-kolme metriä oman pihan korkeudesta. Lammen muinaisina aikoina se on ollut suurempi, koska tässä pihassa on selvä rantarinne, tontin takaosa on paljon ylempänä.

Orava on vaihtanut harmaan talvi"vermeensä" jo ruskeisiin karvoihin, sinisorsa raakkuu ilmassa katsellessaan, joko lampeen pääsisi soutelemaan. Lammella on sulan veden aikana runsaasti vesilintuja, joutsenista haapanoihin, joten kävelylenkeillä pääsee bongailemaan. Harvinaisuuksiakin on tavattu muina vuosina.

Wilmalla ei ollut tänä aamuna ruokapäivä, sellaista hänelle tuntuu sattuvan silloin tällöin. Nyt etsittin paikka kuntoutukselle loikkaamalla minun nukkumapaikalleni, ehkä se tuo pirteyttä päivän mittaan.

Huhtikuun alkua

Kevät sitten tulee! Eletään toista suojakelien vuorokautta, tänään on pilvistä, ja kattolumet tulevat alas pisaroiden muodossa. Yöt ovat olleet plussalla jo kahdesti. Ennusteissa ei ole pakkasta moneen päivään. Talon eteen kadulle on kertynyt muutaman sentin järvi, kun kadulla olevat lumitömpyrät estävät virtausta muutaman metrin päässä olevaan viemärikaivoon. Ilman kumisaapasta ei nyt tulisi toimeen. Kun lumi oli muuttunut niljakkaaksi saappaan alla, piikkikenkä-avusta huolimatta, päädyin tänään kuljettamaan koirat aamulenkille ihan yksitellen, joten aloimme turneen jo 6.30. Kuusista on tullut niin paljon neulasia alas, että lumen pinta aivan ruskeana. Siitä lumi sulaa nopeasti, kun aurinko näyttäytyy.

Lammen rantapolulla meitä kohtasi huvittava juttu, sillä käpytikat ovat täällä keksineet loistavan tavan reviirirummutukseen. Istutaan valaisinpylvään päällä ja nokitaan loistelampun kupupeltiä. Jo kuuluu, ja kauas! Yksi rummutti tuossa urheilukentälle johtavan sivutien liittymässä, toisen kilkatus kuului seurakuntakodin suunnalta vastaukseksi. Tellan kanssa kuunneltiin tätä esitystä. Naapuritalon Sulo taas tuli moikkaamaan Tiitua, kun tultiin kotiin, siitä vaan pikku pörröturkki leiskautti puolitoistametrisen hangen päälle ja siitä tälle puolelle alas. Kova on kunto koirilla, kun hypätään monta kertaa oman korkeuden ylittävän esteen päälle, ja ilman seivästä. Varmaan siinä neljällä jalalla jotain merkitystä.

Sunnuntaiaamun rauha tuntuu nyt aivan rikkumattomalta. Ei kuulu kuin omien korvien taustasuhina, ilo, jota ei ihan nuorella iällä ollutkaan. Muutama tovi sitten lähtivät Saariselän matkalaiset, tyttärentyttäret jatkamaan eteenpäin. Espoosta oli alettu jo 5.30 maissa, toisen päästyä yötyövuorostaan, taipaleelle, ja tässä oli ensimmäinen pysäys aamukahveiksi, evästankkauksille ja hiihtotarvikkeiden mukaanottoon.

Ajoluiska oli sen verran pehmeä, ettei pihaan päässytkään ajamaan, joten innokkaat koirulit katselivat ikkunasta matkalaisten saapumista, kohta sännättiin pihalle ja sitten alkoivat traditionaaliset pusuttelutuokiot. Meillä kotona olijoilla oli jo aamiaisaika takanapäin, joten voitiin kaikki keskittyä tulijoiden kohtaamiseen. Madame Wilmakin oikein hypähteli innoissaan, toisista nyt puhumattakaan! Viikon päästä tavataan sitten uudelleen, toivottavasti matka sujuu hyvin ja hiihtäminen virkistää.

Nyt on koirilla ollut ohjelmaa aamutuimaan niin paljon, että tätä hiljaiseloa kestää kauan. Minulle tulee varmaan, hieman myöhemmin, ajoluiskan lumipaakkujen irrottelua, jotta pääsen autoni kanssa pois tontilta ja sitten vielä takaisinkin. Lumipeite on aika paksu siinä, vaikka olen irroittanut koko viikon ajan pehmennyttä osaa. Ehkä en vielä huomenna yritä autolla-ajoa.

Wilma ja Tella ovat tehneet historiaa, kun tapasin heidät eilen molemmat makaamasta sängylläni! Olihan siinä kyllä metri väliä, mutta kuitenkin. Tähän asti Tellan alfa-asema on hänen mielestään vaatinut, että muiden koirien on väistyttävä niiltä paikoilta, jotka hän tahtoo omikseen. Tuo mainittu tilanne rinnakkaiselosta oli alkanut niin, että Wilma oli rohkaistunut menemään ensin sängylleni, ja kun Tella sitten seurasi, ei alkanutkaan kiistelyä, vaan Tella jäi suosiolla toiseen päähän petiä. Hienoa edistystä! Myöhemmin illalla molemmat makoilivat lähekkäin vielä lattiallakin. Autan heitä sietämään toisiaan paijaamalla samanaikaisesti molempia, joten ei tarvitse sitten kadehtia.