lauantai 10. helmikuuta 2018

Laskiaisen aattona

Onkin vietetty niin erilaista sydäntalvea! Melkeinpä kolme viikkoa on oltu jo remonttijunassa, se alkoi 23 tammikuuta. On ollut niin kiinnostavaa, ettei ole aina muistanut edes päivätorkkuja, vaikka tietysti olen noussut jo viiden aikaan aamutoimille. Ensimmäisen viikon olivat toimessa Ville ja työharjoittelija Tuukka, joiden tehtävä oli valmistella työmaan ensi vaihe.

Alkoi purku-urakka, joka pyyhkikin ensin lattian pohjamaahan asti, sitten katon alavintin lautalattiaan asti ja lopuksi vinolaudoitetun sisäseinän. Lähtevien kekoon menivät myös niiden takaa löytyneet eristeet: lastut, purut ja lehdet. Ei onneksi löydetty mitään kosteus- tai muitakaan ongelmia, jotka olisivat vaatineet lisäpohdintaa ja toimia.

Lattialaudat olivat melkein yhtä tummat kuin seinähirretkin, olivatkohan nekin sieltä riihestä tuodussa kuormassa, kun eivät kumminkaan maalattuja olleet. Seinälaudoitus oli aivan eri värinen ja sopisi hyvin olemaan 1950-luvun alun tuotetta.
Vanhat eristeet ja puretut pintamateriaalit matkustivat lajiteltuina tähteinä
On menossa jo uuden lattian vaneripinnan laittoa. Eristekerros ja viemäröintitarvikkeet,jotka jäävät lattian sisään, ovat paikoillaan.
Alunperin homma olisi ollut Matin, mutta flunssa kaatoi kuumeeseen ja petiin, josta mies sitten seuraavana maanantaina päätyi työmaalleni, mutta jälkitauti angiina kolotteli jo kurkussa, sen roihahdettua voimiinsa tiistain aamupäivänä menikin perjantaihin asti, ennenkuin uudestaan nähtiin. Ei se mitään herkkua ole pystyssä pysyminen tautisena saati sitten, jos on työympäristönä hengityssuojaa vaativat pölymassat ja materiaalit pienessä komeronkokoisessa tilassa.

Sekä katto että seinät saivat ensin vuorivillaeristeen, jonka paikoilleen pitäjäksi tuli tiukaksi prässätty polystyreeni, jonka raot vielä suljettiin uretaanivaahdolla. Villapinta näkyy seinässä.
Seinän pintaa ennen gyproc-levyn laittoa. Pitää olla koolauspuita, koska levy kiinnitetään aika tiuhaan ruuveilla.
Täytyi sitten vaan pitää peukkua, että sairasloma olisi ollut riittävä, niinkuin sitten ilmeni olleen, kun tällä viikolla nähtiin joka päivä.

Uuden oven vasemmalle puolen jää tilaa mm. lattialämmityksen säätönappuloille, minkälaisia nyt sitten lienevätkään. Ja kaipa tuo ulkovalojen/eteisen valokatkaisijakin pitää siirtää, ettei uusi ovi sitä kolhi.
Tämän työviikon päättyessä on saatu uudet eristeet ja gyproc-levyt paikoilleen, uusi oviaukko tehtynä ja nikerrettynä mahdollisimman isoksi (vaikka ovea kuitenkin joudutaan hieman lyhentämään lisäksi) ja vanha kulkuaukko on tehty seinän osaksi. 
Entinen kulkuaukko suljettu seinäksi. Kuva on tuulikaapin puolelta. Tästä 60 cm leveästä solasta oli kulku kauan, melkein 70 vuotta. Tuli mieleen, että pakastearkkujen tultua suomalaisiin huusholleihin vanhempani miettivät sijoittaa hankkimansa 500-litraisen säiliön nyt saneerattavaan tilaan, mutta eihän sitä laitetta saatu aukosta kuinkaan sisään. Se oli tuotava eteiseen ja siitä nostettava matalan pikku pöytäosan yli eteisen siipeen. Samaa tietä se sitten poiskin lähti vuonna 2000, kun sitä puolta eteisestä kunnostettiin. Arkku sai uuden elämän saunavihtavaraston haltijaksi toisaalla Iitissä.
Kun lattia eilen iltapäivän alkaessa vielä saatiin tyhjäksi ja betoniverkko paikalleen, ollaan tulevalla uudella viikolla siinä, että sähkökaapelien laittoa on seuraavaksi ohjelmassa. Sen jälkeen valetaan lattia kuivumaan.

Tällä viikolla Tella on ollut seuraneitinä. Tiiviisti ollaankin vietetty aikaa tuvassa ovi kiinni, pölyjä vältellen, kun viikko on mennyt pakkasessa. Aivasteluihin on kyllä ollut aihetta! Pohjakerroksen kautta Tella lähtee myös mielellään ulkoilemaan, sillä jo kauan sitten se oppi tietämään, mitä tarkoittaa, kun sanon: Alakautta!
Peräkammarissa on vietetty aikaa silloin, kun paineilmanaulain on poksautellut, liekö ääni liikaa uudenvuoden raketteja muistuttava?
Siinä perusaskareen eli sukanteon ohessa on vaihdettu autoon akku, kun parin päivän seisomisen seurauksena oli taas tyhjentynyt siihen pisteeseen, ettei esilämmityskään antanut postireisulle tarvittavaa starttia. Onneksi on taitava tuttava Jari, autotohtori tosiaan!

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kurkistus menneeseen

Puolen päivän aikaan tänään oli näin kirkasta, mutta pilvi paksuni kohta, niin että jo kolmen aikaan piti laittaa lamppujen valoa avuksi. Sadepilviä ja suurta lauhtumista odotellaan vasta huomisen puolella kuitenkin.
Tänään, vuoden pakkasennätyspäivänä (-17C) tuli tilaisuus nähdä 1940-50-luvun aikaisia asioita, kun Heikin ryhmä, Heikki, Ville ja Tuukka pyörähti tontille. Alettiin tehdä pesuhuonetta, ja kaikkien kunnon remppojen tapaan ensin on purkupäivä. Talon kulma, joka oli odotellut kohta 70 vuotta valmistumistaan, pääsee nyt lopulta siihen pisteeseen, että saa lämpöeristeet, sisäseinät ja lämpimyyden takeet lattialämmityksen muodossa. Eli tulee olemaan huone muiden joukossa.

Vieraskamaria vastaan olevan seinän riisumisessa tulivatkin vastaan ne Kymentakaa hankitut hirret, joista talo silloin aikoinaan kasattiin. Hirret ostettiin jo kertaalleen palvelleina purettavasta talousrakennuksesta, riihestä. Kauniisti ovat säilyttäneet vanhan elämän aikana hankitun värinsä, männyn punertavuus on kerännyt erikoisen patinan pintaansa. Seinän takana oli maatalousneuvojan työhuone, jonne asiakkaat pääsivät suoraan eteisestä.
Olen jo ehkä lukijoita väsyttämiseen asti muistellut, että huoneen lattian kohdalla oli toistakymmentä vuotta ulkotila. Talo sai ensimmäisen muotonsa 1939, ja vasta 1952 tämä meidän tomaattipenkki sai seinät, kun taloa silloin laajennettiin hieman eteisen sivuilla, ja kun reilusti korotettiin toisella kerroksella, silloinen asuinpinta-ala lähes tuplautui. Tänään löytyi eristeistä kappale vuoden 1947 sanomalehteä. En kerinnyt sitä vielä katselemaan, kun pölyä oli pikkuhuone pullollaan. Luultavasti lehden nimi oli Lahti, se meille tuli pitkään.


Vanhan talon tiilistä tehtyä perustusta oli levitetty uudella valulla, jolloin saatiin noin 2,5 x 2 metriä leveät uudet tilat eteisen kahtapuolta. Ensimmäisessä eteisessä oli ollut ikkuna itään ja länteen, nyt löytyi idän puoleisen muinaisen ikkunan aukko ruskean pahvin piilottamana. Tuohon kohtaan sommitellaan kunnon kokoinen ovi, vasemmalle jäävä vajaan 60 cm:n levyinen entinen kulkuaukko tuulikaappiin suljetaan nyt, kun sitä ei enää tarvita.

Talossa on paljon tuollaista ruskeaa vajaan sentin paksua pahvia rakenteissa, mm. väliseinissä, se oli 1930-lvulla kai aika uutta, sillä sehän on selluloosatehtaan tuote, eikä niitä tehtaita Suomessa montaa vuosikymmentä 1800-luvun puolella ollut, pääosa alkoi toimia 1880-luvulla. Rakenteissa on myös paksumpaa eristämiseen tehtyä (ehkä sahanpurusta puristettua) pari senttiä paksua levyä. Siitä meillä oli tehty myös ensimmäisen tiskipöydän alakaapin ovet. Mahtoikohan nimi olla insuliitti?

Kuvasta näkyy myös, että kuten arvelinkin, eteiseen ei ollut riittänyt enää hirttä seiniksi, vaan 1939 oli otettu lauta avuksi. Sinne väliin pantiin eristeitä, joko sahanpurua, sammalia, olkia tai muuta kuivaa ja ilmavaa materiaalia. Meillä on käytetty tuota ensimmäistä eli sahanpurua myös 1952 lisärakennuksen seinissä. Koko yläkerta sai sellaiset seinät, sillä hirsikerrat loppuivat vintin ikkuna-aukkojen alareunan kohdalla.
Seison kuvaa ottaessa etelään päin olevan ikkunan vieressä.
Tästä näkyy tuo tuon mainitun kaksinkertaisen lautaseinän sisempi puoli, josta rakennuspahvin eli tuulensuojan takaa pursuilee hienointa sahanpurun ainesta ulos. Sahanpuru oli hyvä, mutta sehän laskeutuu aikaa myöten, ja kuulemma se usein puuttuu ikkunan alapuolelta. Nyt pitää sitten tutkia seinien eristeet ja tuupata puhallusvillaa joukkoon, että eristys on hyvä joka paikassa, varsinkin katonrajassa, joka ensimmäiseksi menettää eristystehonsa.
Sahanpurusta jäi kammottavia muistoja rakennusajan 1952 jälkeen, sillä purujen joukkoon oli jostakin etsiytynyt lähes parisenttisiä rohmukuoriaisia, jotka munivat purun sekaan. En muista sellaisia aikaisemmalta ajalta. Naaras elää vuosia ja voi munia tuhatkin munaa elämänsä aikana. Kun toukan kehitys vaatii 13-30 asteen lämpötiloja, ei ihme, jos niitä meille alkoi ilmaantua, kun vesikeskuslämmityksen putket oli sijoitettu puru- ja lastueristeiden kanssa ala- ja yläpohjaan lämpimäksi hautomoksi. Kuulemma tämä pimikkökuoriaisiin kuuluva laji on pohjois-Afrikasta kotoisin ja syö etupäässä jauhoja, siemeniä tai näkkäriä tms kuivaa. Miten niitä tuli, ei ole tiedossa, mutta google tietää kertöa, että myllyjen ja leipomoiden kautta se on maassamme levinnyt. No, näkkileipää ostettiin 1950-luvulta alkaen, mutta ei ennen.

Uusia polvia kuoriutui siellä purujen eristeissä ja yleensä niitä näki kävelemässä rakennuspahvilla kamarien päällystetyssä katossa. Ihania aamu-unia kesän alkaessa uudessa vinttikamarissa ei yhtään tehnyt mieli jatkaa, kun ei tiennyt, montako öttiäistä sinäkin aamuna tulisi pelottelemaan ja metsästettäväksi. Joskus ne pyrähtivät lentoon, törmätäkseen sitten esim. ihmiseen. Niistä levisi kammottava lysolin haju. Luulin silloin, että ne syövät purua, koska niitä sieltä aina tuli, mutta se oli ilmeisesti niille vain muodosvaihdospaikka. Niiden toukkia en ole kuitenkaan koskaan nähnyt?

Meillä oli noihin aikoihin kotieläimiä ja navetta, joten kaikki vähänkin syötäväksi kelpaava tähde koottiin possun tai lampaiden ja kanojen evääksi. Niihin aikoihin tuli myös auringonkukan siemenistä öljyn puristuksen aikana tehtyjä kakkuja, joita syötettiin kotieläimille. Selailin vähän googlen sivuja, kun en oikein muistanut, mille eläimelle niitä olisi jaettu, sieltä vastaan tuli vinkki, että maidon laadun parantamiseksi lypsykarjalle olisi käytetty. Ehkä rohmut kulkivat niiden kakkujen mukana ja toukatkin ehkä asuivat navetassa?

Kun talo oli minulla kesämökkinä 23 vuotta, olisi luullut noiden kuoriaisten kaikkoavan, mutta joitakin yksittäisiä vieläkin näkee, ei kuitenkaan joka kesä eikä taatusti parvittain. Käyvätköhän ne nyt lintujenruokintaeväiden kautta maailmanvalloitustaan?

Ja taas tämän päivän kuviin.
Lattialautoja alaoikealla, niiden alla oli hiekan ja sahanpurun seosta, joka oli kuivaa. Tuo seos lapioitiin pois, jotta saataisiin kunnon tila lämpöeristeille, sitä tilaa tuossa on hieman yli 0,5 m syvälti. Sitten voidaan laittaa viemärin alkupää eli lattiakaivo, huomenna ehkä siis porata jyrryytetään pohjakerroksen katonrajassa. Ylöspäin kulkevat puut ovat ns. lattiavasoja, jotka nojaavat ihan selvästi hirteen. Niiden väliin rakennetaan tasoksi valulle tuleva pohja, jotta ei menetettäisi yhtään senttiä huonekorkeudesta, siihen sitten niitä lämmityskaapeleita.
Rakennusasioihin palatakseni: Kun hyllyköt oli poistettu, lattian pintaa peittäneet puristelevyt tulivat nostettaviksi, ja sen alla styrox-levyjä ja kunnon lautalattia. Luulen, että nuo rouhelevyt tulivat markkinoille vasta 1960-luvulla, joten Tatu on tehnyt siihen aikaan tämän osan pohjatöitä.


En tiedä, oliko tullut kiire vai muu syy, mutta perunkirjoitusten aikaan 1970-luvun lopulla sama tilanne oli edelleen. Ainoa kalustus oli paksu lankunpätkä, jossa paljon reikiä työkalujen varsille niiden säilyttämiseksi löydettävinä. Pojat perivät pääosan niistä, vain jokunen jäi, kuten esim. sorkkarauta.

Styrox-levyjä oli myös seinien eristeenä, ne oli lyöty nauloilla niin, että naulan ja levyn välissä muutaman sentin pahvinkappale estämässä rikkoutumista. Levyt otettiin toistaiseksi talteen, jos niitä käytetään lattian eristeinä, kun ovat hyvin ehjiä. Styrox ei ole moinankaan vedestä, jos sitä joskus tulisi, sehän jopa kelluu, ja sen päälle voi panna esim. vuorivillaa. No, vettä tuolla ei kyllä näytä olleen, joten Tatun salaojitus on ainakin pihan pintavesiin tepsinyt. Sen sijaan purujen seassa oli muutamia muumioita, rottia ja hiiriä.
Elsa ja Tatu pääsiäisenä 1960. Lehtimäellä asuva Terttu oli muuttunut Haapaseksi palmusunnuntaina ja tuli häämatkalle ensin Vierulaan ja sitten matkustettiin Juurikorpeen tapaamaan Maurin sukua. Kumpikin oli toisen suvulle näytillä ensi kertaa... Kuva on Maurin ottama. Elsalla on jalassaan suurta muotia olleet vaaleanharmaat kumisaappaat, joissa oli vähän korkoakin.
Sieltä 1950-luvun alkuvuosilta tulee mieleen rapunpielen kukkapylväät, joiden päässä nökötti huonepalsami tai joku muu kesäkukka. (Viereen pantiin rautakangella vielä liuta pikkukoivuja juhannusjuhliksi.) Ne olivat sementistä valettuja viemäriputkia, jonka toisessa päässä oli levennysosa, jotta niitä voi latoa peräkkäin.
.
Impatiens balsamina eli huonepalsami, kuva on Exotic Gardenin siemenmyyntiluettelosta
Meillähän on nyt tarkoitus johtaa nämä pesuvedet samaan paikkaan kuin ennenkin eli saunan oven vieressä olevaan lattiakaivoon, josta alkaa ilmeisesti juuri tällaisista putkista tehty viemäri, jonka pituus on useampia metrejä saunan kohdalta talosta alamäkeen päin. Miksi meillä muuten olisi ollut niitä kaksi tähteenä, kertomassa niiden käytöstä, jollei siitä syystä, että juuri tuohon 1939 niitä oli käytetty? Myöhemmin 1960-lvulla meillä oli nimittäin vessan teon aikaan ruskeaa paksua muoviputkea tiskivesien ja vessavesien johtamiseksi sakokaivoon sen ajan vaatimusten mukaan.

perjantai 19. tammikuuta 2018

Heikin päivän juhlia

Tämä kuva valikoitui mukaan siksi, kun kukat ovat tuon väriset, mutta myös siksi, että kasvit ovat tontilla siltä ajalta, kun tässä asuivat vanhempani ja innoissaan siitä, että oli aikaa myös puutarhan hoidolle. Jaloangervot kasvattavat mahtavan kantomaisen paakun multapinnan alle, siitä sitten uudet versot vuosittain nousevat.  Aika ajoin kasvia on nuorennettava, koska keskiosa lahoaa ja siihen kasvaa rikkakasveja, joita ei saa millään kitketyksi. Pitää keväällä nostaa koko paakku ylös ja leikata se osiin. Näin on tehty jo useita kertoja, uusia taimia saadaan!

Tasan kahdeksankymmentä vuotta sitten 1938 Vierulan perheeseen syntyi kolmas lapsi. Silloin asuttiin Johanneksessa Viipurin eteläpuolella. Syntyi pulska poika, joka oli saanut edellisiä lapsia paremmat geenit, sillä lehmänmaidosta johtuvia allergiavaivoja ei ilmaantunut. Perheessä oli ennestään kaksi lasta, Pertti Olavi, joka oli elokuun puolivälissä tullut kahden vuoden ikään ja Terttu Kaarina, joka oli marraskuun lopusta alkanut taivaltaa toista vuottaan. Pojalle tuli nimeksi Pentti Markus.

Elsan ja Tatun vihkikuva otettiin kesäkuussa 1934. Kuva on kovin veistotaitoisen tekijän raameissa, liekö ollut jokin puhdetyö, tehty sodan aikaan 1940-luvulla. Luulen, että tekijä ei ollut Tatu eikä kukaan muukaan tuttu. Ajattelin skannata kuvan tietokoneen muistiin, mutta en nyt vielä raatsinut, kun se on niin huolellisesti liimapaperein koteloitu tuolla taustapuolella.
Pentin syntymä oli kotona, jonne tuli kätilö. Äiti Elsa Maria oli 31- vuotias, tulisi kohta 32, kun kevät koittaisi. Siihen aikaan ei ollut edes ajatuksissa, että voisi olla kunnallista kodinhoitoapua. Edellisetkin lapset olivat vielä kovin autettavassa iässä olevia. Niinpä varmaan äidinäiti Henrika Sofia Jansson matkusti junalla Hyvinkäältä Viipuriin nuorimmaista tytärtään tukemaan. Tästä asiasta en ole kyllä koskaan puhunut Elsan kanssa eikä ole omia muistikuvia, mutta miksipä ei olisi tullut? Pikkuvauva keskelle talvea aiheutti paljon kotityötä, sillä kaikki pyykkityö tehtiin vesi- ja likaämpärien avustuksella, ja ämpärien kanssa liikkuminen oli vaivalloisempaa kuin kesäaikaan. Tuokin rumba lisääntyi kuitenkin reilusti, muusta nyt puhumattakaan.

Pentti-vauva sai alkuun nukkua isoon pärekoriin sisustetussa pesässään. Äitiyspakkauksia ei oltu vielä keksitty, joten se kätevä pahvilaatikko ei tullut kyseeseen. Pärekori oli parempi muutenkin, kun Suomessa ei ollut vielä muovia tai vedenpitäviä varusteita, ja pahvilaatikko olisi pian pehmennyt, kun vauvan kapalot kastuivat.
Patjaa ei ollut, mutta kirjoista olen lukenut, että kuivattu rahkasammal olisi ollut monella käytössä, kun se on hyvä kosteuden imijä. Siitäkään en koskaan Elsan kanssa osannut puhua. Olisiko lapsilla ollut aluslakanaa, ainakin sammalpatja sitä vaatisi. Omasta sängystä muistan kyllä aina varsinkin aluslakanan, mutta päällyslakanoita ei lapsille laitettu, nehän olivatkin pitsikoristeisia ja yleensä piironginlaatikossa.

Sellaisia pärekoreja meidän vintillä on vieläkin, niiden kauppanimi oli silloin pyykkikori. Niitä käytiin Karjalassa asuessa ostamassa torilta, mutta noihin aikoihin oli myös kierteleviä myyjiä, joita sanottiin kulkukauppiaiksi. Punontalastun kiskominen puupöllistä oli ns. tavallisia kansalaistaitoja 1930-luvulla! Vauvan "sänky" oli n. 60 cm pitkä ja 40 cm leveä.

Oli meillä kyllä oikea lastensänkykin, jonka sitten Marja-Leena 1940-50-lukujen vaihteessa risti Hessuksi. Se oli tummanruskeaksi petsattu puinen ja Viipurista ostettu, mutta kun sen pituutta voi jatkaa, niin siinä pitivät majaa vanhemmat sisarukset, jotka nukkuivat eri päissä sänkyä ja jalat kai solmussa. Yöllä vauvat nukkuivat vanhemman kainalossa, imetysaikaan tietysti äidin, mutta isä oli yhtä hyvä vaihtoehto myöhemmin.
Hessu-sänky on nyt alakerran vieraskamarissa, kun suvussa on taas siihen sopivan kokoisia jäseniä kyläilemään tulossa. Mikäs sen parempi, kun Emmi Henriikan pojat pääsevät köllimään Hessuun. Ei ole muuten patjaa vieläkään...
Huvittavaa, että tänään Heikinpäivänä tulee tuon sängyn nimi mieleen, silläkin siis tänään nimpparit! Sänkyä ei kuitenkaan ristitty minkään suomalaisen kalenterin mukaan, vaan siksi, koska meille oli tilattu Aku Ankka-lehti, joka juuri oli alkanut ilmestyä Suomessa. Siinä seikkaili Hessu Hopo, jolla jossain kuvassa oli vähän samanlainen sänky. Sängyssä piti ison koiran sen kuvan mukaan nukkua niin, että jalat riippuivat reunojen yli, kun ei muuten mahtunut, ja siltähän se näytti, kun isompi lapsi siinä yritti olla. Raija oli meillä niihin aikoihin sängyn omistajana.

Kuva on otettu jo uudessa kotikunnassa Iitissä, varmaan ollaan syyskesän ajassa 1938, kun Pentti-vauva osaa jo noin terhakasti istua. Lapset olivat saaneet vanerista tehdyt huonekalut ruokailuja varten, kun eivät ylettyneet vielä tuoleilla istuen oikean pöydän äärellä syömään. Toinen vaihtoehto kuvalle olisi kevätkesä 1939, en osaa sanoa. Kun katson omaa kuvaani, niin 1939 olisi sopivampi, koska muistelen Elsan kertoneen, että minulle tuli hiuksia vasta 2-vuotiaana, olin melko kalju siihen asti.
Kauan ei kuitenkaan Johanneksen maisemia katseltu, sillä isä-Tatun työrupeama siellä oli ollut määräaikainen ja päättyi kesällä 1938. Uutta työtä perheen elatukseen oli siis haettava, ja hakujen seurauksena muuttokuormamme tuli Iitin kirkonkylään, josta saatiin vuokratuksi opettaja F. Ruokosen kesämökki ihan kirkon vierestä. Tässä kylässä oli jo silloin useampiakin kesäkäytöllä olevia asuntoja.
Kuva on otettu niihin aikoihin, kun taloamme ei vielä ollut, kaikki mahdollinen maa oli peltona, ja vain rinteeseen voi ajatella rakentaa niihin aikoihin, kun peltotilkut olivat tosi tärkeitä joka päiväisen ruoan saamiseksi. Katsellaan sieltä Ruokosen tontilta etelään, seuraavan naapurin isot kuuset oikealla.
Seurakunta vuokrasi tonttimaata halukkaille, ja niinpä kotia alettiin pystyttää kohta ihan lähelle, Ruokosen perunamaan toiselle puolelle. Taloon päästiin muuttamaan loppusyksyllä 1939, niihin aikoihin, kun talvisota syttyi ja Tatu-isä siirtyi armeijan palvelukseen.


Tällainen talomme oli 1940-luvun alussa, hirrestä tehty ja täyskorkean kellarikerroksen päälle, kun rinne oli siinä jyrkähkö. Eteinen oli lautarakenteinen ja nykyistä pienempi, mutta ulkoraput ovat aina olleet samalla kohtaa. Taloon tehtiin vesikeskuslämmitys, jossa lämmitysputket kiersivät sekä lattian että katon eristeissä ja saivat lämpönsä hellan yhteydessä olevasta eri tulipesästä. Silloin kun muutimme, pohjakerros ei ollut vielä näin valmis, vaan tuo vasen ikkuna puuttui, sillä kohtaa oli vain tiilipilareita talonpohjaa kannattelemassa.

Pentti oli keskimmäisten lasten tapaan kiltti ja hiljainen lapsi, joiden survival eli elämään selviytyminen perustui kahden paineen välttelyyn, vanhemmat ja edelliset sisarukset, jotka pyrkivät kasvattamaan ja tasapäistämään kukin tavallaan. Pertti vanhimpana valvoi aika tarkkaan, että nuoremmat sisarukset pysyivät kurissa ja herran nuhteessa, niinkuin Elsa ja Tatu olivat ajatelleet... Pentti lienee ollut pitkään nukkuja, sillä muistan 1940-luvun lopusta, että aamuisin oppikoulutaipaleelle herätetty veli istui pitkään unipäissään nuokkuen hellan vieressä puulaatikon kannella, kunnes Elsa lopulta patisti pojan taipaleelle. Pyörän selkään ja polkemaan Kausalaan sisarustensa ja muiden kylänlasten joukkueessa.

Pentti alkoi koulutaipaleensa alaikäisenä, sillä hän meni alakouluun 6-vuotiaana. No eihän siinä mitään, mutta silloisen säännön mukaan oppilaan tuli täyttää 7 koulun alkamisvuonna, ja Pentin 7. syntymäpäivä meni seuraavan vuoden puolelle. Kun kuitenkin koulu oli lähellä, lapsi osasi jo lukea ja edellinenkin sisarus eli minä oli myöhään syntynyt, niin siihen aikaan se oli aika selvä juttu.

Elsalle jäi siten kotiin päiviksi vain kaksi nuorempaa lasta, Marja-Leena ja Seija. Supistettu kansakoulu oli helpompi juttu lapselle, sillä luokat 1-3 kävivät vuodessa vain 90 koulupäivää. Keskemmällä lukuvuotta käytiin vain lauantaisin koulussa, mutta etupäässä syksyllä ja keväällä kaikkina viikon arkipäivinä, vasta 4. luokalla siirryttiin viiteen koulupäivään /viikko.

Oppikouluun mennessä koulupäiviä tuli 6/viikko, joten se oli jo tarmoa kysyvää, jos oli aamu-unista tyyppiä. Koulusta pois jääminen ei tullut kysymykseen, ja olisihan sen päivän opetus jäänyt ikiajoiksi saamatta. Tämän keskikoulun opintaipaleen jälkeen useimmille iittiläisille tuli miettimistä, mitä sitten, kun lapsuutta vielä elettiin eikä jatkamiseen sopivia kouluja ollut omassa kunnassa. Pentti pyrki myös Lahden yhteiskoulun lukioon syksyksi 1953, mutta siihen aikaan maaseudulta oli paljon tulijoita kaupunkilukioihin, eikä Pentti mahtunut siihen keskiarvojen ryhmään, jotka otettiin sisään.

Piti mennä johonkin työhön, muistaakseni hänellä oli ensimmäisiä työpaikkoja olla Kymentakana osuuskaupan apulaisena, joka oli raskasta, kun maataloustarvikkeet olivat säkkikaupalla ja yleensä 20-40 kg:n erissä. Niinpä Pentinkin pituuskasvu oli vielä vaiheessa, vasta armeijassa hän kasvoi siihen mittaan, mikä oli aikuisena. Vanhemmat saivat lapsilisiä perheen elatukseen, mutta se lysti loppui, kun täytti 15 vuotta.
Nuoruusvaiheisiin kuului kohta Kouvolan kauppaoppilaitos ja kaupallisen alan työpaikkoja myös Helsingissä. Siihen aikaan oli kyllä muotia pyrkiä merimiestyöhön. Pentti kertoi siitä myöhemmin, että hänkin oli päättänyt eräiden kylän poikien mallin mukaan tehdä niin, mutta kun pestin saaminen oli viivästynyt ja tilikin oli tyhjä, niin piti palata takaisin kotiin.

Monien vaiheiden ja asuinpaikkojen jälkeen Pentti valmistui erivapaudella (vain Turussa se oli silloin mahdollista, että suorittaja ei ollut käynyt lukiota, vaan pyrki kauppaoppilaitoksen pohjalta) Turun kauppakorkeakoulusta ekonomiksi, ja työt liikemaailmassa alkoivat erityisasiantuntijan ja johtajan tasolla. Tulin silloin tietämään, että on olemassa pankki PYP eli Pohjoismaiden Yhdyspankki. Se fuusioitui sitten myöhemmin KOP:n eli Kansallis-Osakepankin kanssa. Myöhemmin fuusioituminen jatkui Säästöpankkien kanssa ja syntyi ensin Merita ja sittemmin Nordea.

Vanhempiemme elämänkaari alkoi kääntyä 1970-luvulla lopuilleen. Pentti perheineen asui Kouvolassa ja oli opettajana entisessä koulupaikassaan Kauppaoppilaitoksella. Viikonloppuisin tultiin tietysti auttelemaan maatöissä ja puiden hankinnassa ym. Isä-Tatu oli sitä mieltä, että niin olisi oikein hyvä jatkaakin, ja niinpä tehtiin sopimus, jossa talo myytiin Pentille, mutta vanhemmilla olisi hallintaoikeus koko elinaikansa. Tatu kuoli 75 vuoden iässä, kohta kaupan tultua voimaan 1977. Tätä Pentin aikaa ei kestänyt kuitenkaan montaa vuotta, asiaintilan muuttuessa Elsa osti talon samalla hinnalla takaisin ja ehti olla yli vuoden omistajana, ennenkuin talo muuttui perikunnan omaisuudeksi hänenkin kuoltuaan 1982.

Kuva on otettu kesällä 1995. Olimme kokoontuneet vähän etuajassa viettämään vanhimman veljeni Pertin 60-vuotissyntymäpäiviä Turkuun, ja autoista purkautunut sukulaisryhmä tässä Pertin kameralla kuvattuna. Pentti hyvin hyvävoimaisen näköisenä keskellä kuvaa. Veli taisi arvostaa paljon sitä, kun hänellä oli sellainen pikkuveli! Kuva jäi Pertin ottamista erääksi viimeisistä, sillä kun seuraavat sukujuhlat olivat marraskuussa omalla kohdallani, Pertti jo tiesi, että juna, johon hän oli noussut, ei vienyt sinne, minne hän halusi, vaan päätepysäkki oli jo toukokuussa 1997.

Pentin työ oli yritysneuvojan töitä, sillä jo 1970-80-luvuilla oli tarvetta saada yrittäjien talous parempiin uomiin. Mutta kun esim. ulkomaista valuuttalainaa sai helpommin kuin kotimaista rahaa pankista, niin aika monta konkurssia siitä tuli ratkaistavaksi. Hän oli välillä töissä mm. Suomi-Valimolla, jolle valmistui suuri toimintapaikka sydän-Savoon. Silloin annettiin liikelahjoina tehtaalla valettuja tuotteita, kuten vieläkin meidän alakerran seinällä miettivä muurinpohjapannu tai tallin oven päällä olevat vankkurit. Pentti teki myös aikoinaan laskelmia siitä, miten Helsinki-TV sulautettaisiin Mainos-TV:n joukkoon, se oli hänen suurin työnsä sillä uralla.

Asuinpaikka oli jämähtänyt Kouvolan jälkeen jo 1970-luvun lopulla Helsingin seudulle, koska pankkien toimihenkilöille oli antaa virka-asuntoja. Ensimmäinen PYP:n asunto oli Lähderannassa Espoossa, niihin aikoihin Pentin työsuhdeauto oli keltainen Volvo, jota taisin koeajaa kyllä jo 1968, kun olin hankkimassa ajokorttia keväällä 1969.

Pian PYP:n oli luovuttava virkasuhdeasunnoista, ja ne pantiin myyntiin. Useat asunnon haltijat joutuivat tekemään suhteettoman suuren lainan asunnostaan, niin myös tässä tapauksessa. Aika pian asunnosta muutettiinkin pienempään samojen markkinoiden taloon. Silti laina oli mahdottomalta tuntuva, mutta pankilla vastaavasti oli varaa myöntää pitkiä laina-aikoja. Rakensimme niihin aikoihin omaa taloa Turengissa, meidän laina-aikamme oli paljon lyhempi ja korkeammalla korolla, lainaerien maksu söi joka kuukausi suuren osan budjetista.

Työ tuotti paljon henkistä painetta, koska konkurssien selvittelyssä oli paljon kärsiviä osapuolia, joko tappion tehneen omaa perhettä tai sukulaisia ja takaajia. Pentiltä alkoi löytyä aivan liian korkeita verenpainelukemia, ja se tuotti myös siihen liittyviä asioita. Kohta tuli eteen työkyvyttömyys ja tilapäinen sairauseläke, jona aikana asiantilaa yritettiin korjata, mutta turhaan. Vaativasta ja stressaavasta työstä oli luovuttava. Lähisuku pelkäsi ennenaikaista poismenoa. Tuli avioerokin. Asia muuttui työkyvyttömyyseläkkeeksi.

On ihme, että tuollaisesta 1980-luvusta on selvitty niin, että Pentillä on nyt paikka suvun vanhimpien miesten joukossa! Ja vieläpä tällä hetkellä ikäisekseen kohtuullisessa kunnossa. Ilman Maijaa, nykyistä aviopuolisoa se ei ehkä olisi onnistunut.  Erittäin rasittava ja monivaiheinen muutto Espoosta Kristiinankaupunkiin tuli tällä vuosituhannella vastaan. Kätevyys on edelleen tallella, päivät kuluvat oman kiinteistön ja paikkakunnan yhteisöiltä tulevien tarpeiden kanssa. Toivon hänelle vielä paljon mukavia päiviä Kristiinankaupungissa, jossa eletään! Tuhkasta nousi timantti, jos asiaa katsotaan heidän kotinsa kannalta. Mutta niin myös veljen elämä.

Suurin osa suvun miespuolisista on lähtenyt tästä maailmasta seitsemänkymmenen tultua valmiiksi, vanhempi veljeni Pertti jopa vain kuusikymmentäkolme ylitettyään 1997. Vanhin on toistaiseksi kaikki maailman kulmat kolunnut eno Bernard Nurmi, joka kuoli Turengissa 1993 hieman ennen 99-vuotispäiviään. Hän kävi lähellä kuolemaa 1930-luvun alussa viljasiilon raskaan betonielementin pudottua kanadalaisella rakennustyömaalla päälle, mutta elämä säilyi, vaikka jalkaterä ruhjoutui. Leivänhankinta kuitenkin vaikeutui omasta taustasta johtuen, kun suuri lama pyyhälsi lännessä silloin.

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Kaamos loppui tähän päivään

Kurkistus eilispäivän taivaalle, sinistä näkyvissä! 
Niin julisti yliopiston almanakka. Siinä kerrottiin auringon jälleen näkyvän myös Nuorgamissa, joka on se viimeisin hännänhuippu Lapissa tässä asiassa. Ihan kuin sen kunniaksi eilen oli koko päivän aikana aurinkoista, ja valoa on nähty myös tänään, vaikkakin ei se aamulla siltä näyttänyt, lunta tuli taivaan täydeltä kahdeksan ja yhdeksän aikaan.

Sama päivä eli eilen 16 01. Oli aika tuulista, joten puut ovat hyvin vapaina lumitaakoistaan.
Silloin oli alkamassa reisu Hyundai-huoltoon, koska kaikesta huolimatta auton sisälämmitin, jonka pitäisi käynnistyi yhtaikaa lohkolämmittimen kanssa, ei ollut suostunut yhteistyöhön kuin kerran sen viime viikkoisen prosessin jälkeen. Oliko lohkolämmitinkään tehnyt mitään, jäi arvauksen varaan, mutta eilenhän se selvisi, ettei ollut, kun huollon neuvosta kävin hankkimassa uuden liitosjohdon. Kausalan autotarvikeliikkeessä testattiin, että johto tosiaan oli vioittunut ja ostin uuden johdon.

Tällä kertaa kävi tuuri, sillä myyjä huomasi kysyä, tarvitsisiko johdon olla pidempi, josta ilahtuneena totesin että kyllä! Oli saatavilla myös 5 m pitkä, kun entinen oli 3,5 m. Ja se riittää ovien pielessä tai autotallin edessä oleviin autonseisotuspaikkoihin. Nythän olen joutunut tähän asti aina virittämään lisäksi paksun 10 m mittaisen ulko-jatkojohdon, kun se 1,5 metriä on puuttunut.

No, lämmitinrintamalla ei kuitenkaan alkanut tapahtua, joten päädyin tilaamaan ajan aamuksi. Varasin sukankutimenkin mukaan, jos menisi enemmän aikaa. Enpä siellä ehtinyt kuin tarjotun kahvikupposen juoda, kun jo huoltomies tuli sanomaan, että yksi töpseli ei ollut ollut pohjassa asti ja sisälämmitin sai virtaa vain vain sattumalta. Miten lie tullut jalkoja käännellyksi etupenkkiläisen, että oli hiulaantunut melkein irti pistorasiasta. Mutta nyt se tuli laitetuksi kunnolla, eikä edes maksanut mitään, kun varsinaisesti ei korjattu mitään.

Nykäsen Kirsiksi esittäytynyt reipas huoltoneuvoja sanoi kuulleensa, kun kivi putosi harteiltani. Tästä oli tulossa kaikesta tuiskusta huolimatta ihan hyvä päivä! Lumisadekin oli hiljenemässä kymmenen jälkeen. Kaikki me ajoimme hissuksiin, sillä varsinkin isojen vastaatulevien autojen perässä tuli vastaan myös iso läpinäkymätön pöllyvä lumilaahus, ja piti hiljentää jo senkin takia. Hyvin sitä silti kotiin ehti.
Eilisen kauppareisun saalis, hernepussi 0,99 e ja liitosjohto 40 e.
Iltapäivän askareiksi olin laittanut eilen herneet likoamaan, ja nythän pata jo hiljalleen purputtaa hellalla. Teen kaksi keittokertaa, tänään vain herneet, huomenna lisään juureksia ja mausteita, että tulee mahalle sopivan kauan pehmennyttä hernettä.

Pesuhuoneen remontin alku on hieman viivästynyt, sillä korjausväki ei saanutkaan edellistä urakkaansa, vesivahinkojen korjausta toisaalla (naapurikunnassa) tehtyä arvioidussa ajassa. Hyvä niin, saa harkinta-aikaa lisää, joten näin tässä on viikolla vain katseltu netin tarjoamia näkymiä sisustukseksi. Sekä Ullan että Helenan kanssa on keskusteltu messengerin kautta.

Viime viikolla kävi putki-Pasi katsomassa suunnitelmat lattiakaivon, harmaavesiviemärin ja vesiputkien johtamiseksi. Sain häneltä myös hyviä neuvoja vesipisteiden sijoittelemiseksi, joka taas määrittää ne muut sisustusasiat. Myös Mikko poikkesi viime viikon lopulla, hänellä oli myös tärkeitä näkökulmia asiaan, kun oman asunnon vessaremontti oli tuoreessa muistissa. Maalikaupan myyjääkin kävin tapaamassa, sillä heillä on myös lattia- ja seinäpintojen materiaalit tarjolla.

Kuulin Pasilta, että lattialämmityksen takia tulee joka tapauksessa valukerros, joten laattalattia olisi järkevin vaihtoehto. Käsittääkseni alaspäin on hyvin tilaa, että saadaan lämpöeristys ja pinta tehtyä niin, ettei lattiataso nouse. Eikä saisikaan nousta, kun se on ns. märkätila, mahdollisten vuotojen takia veden tulisi jäädä siihen huoneeseen. Kynnyskin kuuluu olla.

Mieltä ilahdutti kovin yllätys, jonka edellisvuotinen jouluamarylliksen sipuli järjesti! Eilen paljastui, että sillä olikin tehtynä uusi kukkavana vanhan jo kuihtuneen alla piilossa. Taustalla on toinen viime vuotinen, jolla silläkin kolmen kukan panos katseltavaksi. Kesäsateiden hyvin liottamia sipuleita..

Olen käynyt pohdiskelua myös tulevan huoneen ovesta, joka pitää sijoittaa avautumaan eteiseen. Onneksi keskusteltiin siitäkin Mikon kanssa ja hän ehdotti oikeaa ovea oman suunnitelmani haitarioven tilalle. Samaan aikaan soitti Hutrin Hessu, joka sanoi, että hyvä niin, olisit kuitenkin kohta pyytänyt oven vaihtoa, koska siihen päätyy moni poimuttuvan oven asentanut.

Ehkä jo ensi viikolla sitten alkaa tapahtua. Olen ollut viivästyksestä tyytyväinen myös siksi, kun sukka-urakkani alkaa nyt vasta valmistua. Sormet eivät ole ihan niin nopeat kuin aiemmin, ja pitää jättää työ aina välillä kesken muutamiksi tunneiksi, että jänteet pääsevät huilimaan. Uutta lankaa on kuitenkin joutunut jo parikin kertaa etsimään. Nyt on hyvä syy käydä usein Korialla Novitan tehtaanmyymälässä, kun auton akkua pitää enemmän hoitaa, joka tarkoittaa lisää ajokilometrejä.

Näyttää siltä, että pidempi lumisadekausi on taas tulossa, joten päiviin tullee lumitöitäkin, ennusteen mukaan ensi viikollekin. Se on hyvä, jos ei osu isoja pakkasia. Tämä pienten lukemien pakkasjakso alkoi viime viikon alussa, kun päästiin eroon pitkäaikaisesta märästä. Tänään on ihan ennätys kylmyydessä, kun on -7 -8 astetta, ja ensi viikko näyttäisi hieman lauhemmalta.

Kuparilehtikin on alkamassa kukkarunsauttaan. Se innostuu enemmän, kun huoneet tulevat lämpimiksi ja multa kuivuu. Kuva on eiliseltä, kun aurinko melkein paistoi.

Kyllä juuri nytkin, iltapäivällä lunta tulee, niin on ennustettukin, mutta enemmän vielä on luvassa, sillä sadetta on ohjelmassa koko loppuviikon, ainakin jonkin verran. Tämän aamupäivän pihatyö meni pääasiassa harjaamalla, sillä pakkaslumi on kevyttä eikä takerru. Suurin sadepäivä on kuitenkin tänään ja etelärannikko ja kaakkois-Suomi ottamassa eniten, koska Suomenlahti on avoin ja tuulet käyvät etelästä. Kun hain juuri postin, niin näytti, kuin olisi tullut tähän mennessä noin kymmenisen senttiä tätä kevyttä pumpulilunta.

Sain teetettyä viime viikolla autolle sekä vuosi- että 30 000 km:n huollon keskiviikkona. Mukana oli odottelua varten sukankudin, josta ehdin tehdä kantapään. Seuraavana päivänä pääsin katsastukseen, josta selvittiin puhtain paperein ja lausunnolla: "Kuin uusi", joten autoasiat eivät nyt ehkä häiritse ajatusmaailmaa sisäremontin aikana.

maanantai 8. tammikuuta 2018

Olikohan meillä Aku kylässä?

Tänään olen ihmetellyt enemmälti, vaikka pyrkimys oli vain normaaleihin jokapäiväisiin hommiin. Piti puolen päivän jälkeen käydä asioilla Kausalassa ja Kouvolassa. Loppiaisen Aku-myrsky meni meidän kohdalta kyllä olankohautuksella, ei tiettävästi mitään, nyt olisi hyvä ajokeli. Vai oliko Akulla silti näpit pelissä?

Palailin nimittäin viiden maissa vähintään puolen tunnin autoajelulta, jonka autotohtorini Jari oli juuri määrännyt. Auton akku oli mennyt tyhjäksi, eka kerran elämässäni. Jari arveli, olisko joku valo tms jäänyt päälle? Vakuuttelin ettei. Joskus, sanoi Jari, joku rele jää päälle virtaa kuluttamaan, jos olot ovat olleet kovin poikkeukselliset. Hän muisteli jotain taannoista Opelin autotyyppiä.

Vasta olin perjantaina kurvaillut Kausalan lenkin niin kuin aina, mitään ongelmia ei silloin ollut edes taivaanrannalla, ja sammutin varmasti kaikki valot auton käytön jälkeen. Sehän seisoi tuossa oven edessä, joten jos jotain virrankulua olisi ollut näiden kahden päivän (la, su) aikana, sen varmasti olisi huomannut  pimeän aikana.

Nyt auton akku on ainakin melko hyvin saanut kerättyä latausta, sillä ajelin lopulta melkein tunnin. Jos auto ei huomenna lähde käyntiin, niin soitan taas Jarille ja auto viedään merkkihuoltoon tarkistettavaksi.

Mutta. Sattui muutakin. Nimittäin ovenpielen pistorasia, joho aina laitan lämmitysjohdon esilämmittämään autoa ennen pakkaspäivän reisuja, ei ollutkaan yhteistyökykyinen! Totesin puolen tunnin päästä johdon kytkemisen jälkeen, ettei ollut tapahtunut yhtään mitään. Tarkistin kaikki johdon liitokset, ja ne olivat kunnossa. Vaihdoin jatkojohdon toiseen kaksoispistorasian puolikkaaseen, jos innostuisi sieltä paremmin, mutta inahdustakaan ei kuulunut. No, joskus olen silti startannut ja auto on hyvin lähtenyt käyntiin, joten päätin toimia niin. Mutta vaikka startti pyöri, niin ei tapahtunut mitään, kaikki merkkivalot vain keltaisella. Auton ääni oli tosi kuiva kitkutus startin pyöriessä.

No nyt on kysyttävä autotohtori Laihon Jarilta, tuumin. Piti tietysti sitten ennen Jarille soittamista testata, että johdot olivat kunnossa. Autotallin ulkoseinän pistorasia oli seuraava kokeiltava, sain sillä virtaa sulattamaan tukankuivurilla auton takaluukun, joka aina jäätyy pakkasella. Panin puhallusta sekä luukun  reunoille, niin että jäät muuttuivat valuvaksi vedeksi, kuivatin myös takaluukun painiketta, jonka ajattelin myös olevan jäässä, kun se ei ensin toiminut ollenkaan. Sain autonpeiton esille, sitä ei ollut voinut käyttää joulukuussa ollenkaan, kun aina satoi.

Sitten päädyin kokeilemaan myös auton lämmityspistoketta siinä. Mutta sitten ei enää tullut virtaa autotallin pistorasiastakaan. Lopuksi vein jatkojohdon toisen pään sisälle eteisen pistorasiaan ja esilämmitys lähtikin käyntiin. Johdoissa ei siis vikaa.

Puolen tunnin päästä menin kokeilemaan käynnistystä, mutta tulos oli sama karmea ääni eikä autonmoottori käynnistynyt. Soitin Jarille, hän tuli vajaan tunnin kuluttua ongelmanratkaisuun.

Odotellessani Jarin tuloa eteisessä huomasin, että ilmalämpöpumpun merkkivalo oli poissa, eikä se ollut kuitenkaan sulkeutunut, vaan auki, kuin toimiessa. Mitään puhallusta ei kuitenkaan tapahtunut. Silläkin on pistorasia ulkoseinällä.

Nyt en keksi muuta, kuin että pistorasiat ovat saaneet Akun tuulispäillä vettä sisuksiinsa. Jari sanoi, että pistorasiat ottavat herkästi nokkiinsa, kun saavat vettä, sillä niissä oleva rele katkaisee virrantulon, eikä se näy esim. sulaketaululla. Jari tutki ovenpielen pistorasian testereillä, niihin ei tule virtaa.

En huomannut pyytää Jaria tutkimaan ilmalämpöpumpun pistorasiaa, se johtui lähinnä siitä, etten ollut vielä ottanut sitä laitetta "ajatushyllystä" työn alle, kun oli se autoprobleema leveilllään. Jari arveli, että kun takaluukussakin tuntui olevan sähkönappulakatkaisin, niin sieltä on pitänyt kuivattaa vedet pois jotta se toimisi.


perjantai 5. tammikuuta 2018

Loppiainen 2018, vesisadeaika juuri loppumassa?

Loppiaista juhlistavat viimevuotiset joulukukat, jotka näihin aikoihin 2017 alkoivat pukata toista kukkavanaansa esille. Pääsivät tuvan kukkaikkunalle, jossa ne tukikepistään huolimatta kallistuivat ja oli tehtävä lisäköyttö keskellä olevaan kiinanruusuun. Tämä kiinanruusu menetti kesän vesileikeissä kaikki lehtensä ja oli jo vaarassa matkata ihan toiseen kohtaloon, mutta sisälle tuotuna armon aurinko alkoi kutsua uusia lehtiä esiin.
On eletty pitkää syksyä, vaikka onhan siihen sisältynyt pikkupakkasiakin. On saatu aika ajoin myös roppakaupalla lunta, varsinkin joulukuussa. Enemmän on kuitenkin oltu sulan puolella kuin pakkasella. Talveksi sanotaan sitä aikaa, kun lämpötila laskee pysyvästi nollan alapuolelle. Viimeiset päivät on taas leimattu kokonaan lämpimän puolella ja vesisateilla.

Vielä joulun tienoilla meillä oli paikoin lähes 40 cm lumivaippa, kun tein polkuja koirien kukkapenkille kynttiläin viemistä varten. Nyt on massa kutistunut selvästi alle puoleen. Sunnuntaista alkaen ollaan menossa ainakin viikoksi talviseen ilmaan, pakkasia päivisinkin. Sulaneet kohdat muuttuvat liukupinnoiksi, hiekoitusmurskeita kysytään.
Pari päivää sitten eli 03 01 otetussa kuvassa rapunviereen mätetty lumikasa oli vielä oikein mahtava, mutta nyt huvennut puoleen.
Poikkeusjuoksutukset Saimaan purkujokeen Vuokseen on tänään alettu, myös Päijänteen ja siihen ja sieltä johtavien väylien vedenpinta on huomattavan korkealla. Katselin tänä aamuna Kausalan reisulle mennessäni, että Radansuun aukealla on nyt useampia tulva-allikoita, se isoin on ollut jo pari kuukautta. Viljelijän palkohernemaa siinä likoaa. Kansalaiset huolestuneina kyselevät jo, koska Kymijoenkin pintaa aletaan madaltaa, että rantatontit eivät hukkuisi.

Joulusypressit vielä terhakoina, kun olen muistanut kastella. Niiden tuoksu on sopiva! Kun ei ole ollut pakkasen puolla juurikaan, niin huoneiden lämpöpatteritkin ovat olleet jokseenkin haaleita, lämpöä on tehty ilp:lla eli ilmalämpöpumpulla, joka on Tatun työhuoneen eli nykyisen vieraskamarin seinällä.
Nykyisin arvostetaan kovasti vesivoimaa sen vähäisten huonojen seurausten takia, mutta talvisin vesivoimalat saavat tinkiä tehostaan, jos routa kuivattaa maat ja vesi varastoituu lumiksi. Tänä vuonna ei totisesti ollut siinä suhteessa murheita, vettä on säännöstelyaltaat täysiksi asti. Ohijuoksutuksia tehdään kuitenkin vain hätätilassa, että vesi riittäisi kevääseen.

Minäkin tein mielestäni edullisen kaksivuotisen vesivoima-sopimuksen, kun vettä on ollut monena vuonna hyvin tarjona. Kylminä vuosina joudumme ostamaan vesivoimasähköä muista pohjoismaista, jos sitä on silloin saatavilla.

Sateiden huonoista puolista tuskaillaan erityisesti koillisessa ja itäisessä Suomessa, jossa sateet tuppaavat tulemaan maan korkeuden takia räntänä tai lumena. Ne ovat muutenkin Suomen runsassateisimpia seutuja. Lumenkorkeudet ovat olleet ennen joulua jo ennätysylhäällä. Siitä seuraa, että harvaan asutussa Suomessa, jossa metsät vallitsevat, tulee tuhkatiheään ongelmia puiden kaartuessa ja katkeillessa sähkölinjojen vieressä ja tuottaessa osumia, jolloin sähkönsaanti katkeaa.

Tänään on kerrottu eräiden kainuulaiskuntien katastrofitoimista. Varsinkin iäkästä väestöä on jouduttu kuskaamaan kuntakeskukseen hätämajoitukseen. Armeijakin on pyydetty apuun lumenluontiin ja muonitukseen. Sähköä saa kyllä aggregaatilla, joka ottaa polttoaineen traktorin tankista, mutta jos tilalla on kotieläimiä, tulee sähkön kulutus paljon suuremmaksi kuin vain pirttitarpeiksi. Varsinkin vesi voi muodostua ongelmaksi, niinpä tankkiautot vesilasteineen kuuluvat hädän purkamiskeinoihin. Mitähän tykkäisi taajama-asukas moisista vaihtoehdoista?

Kansalaisia kirpoo, kun eräät sähköyhtiöt keräävät energian lisäksi siirtomaksuja, jotka ovat viimeisinä vuosikymmeninä rutkasti nousseet. Linjojen raivauksista tuskin koskaan päästään, ja mikäli silmiään on uskominen, niin sehän vaan lisääntyy ilmaston lämmetessä. Puut kasvavat paremmin ja nopeammin, sateet ja myrskyt lisääntyvät myös. Sähkölinjoja pitää aika ajoin uudistaa, verkot alkavat olla paikoin jo aika vanhoja. Omistipa jakelujärjestelmän kuka tahansa, siitä on tulossa lisäkulua. Omalla tontillakin on taas suunnitteilla kevääksi eräitä puun kaatoja ensi sijassa linjojen läheltä ja ehkä muualtakin.
Eteisen nykyinen ilme kokee muutoksia lähiaikoina, kun tälle seinälle toivon mukaan tulee oviaukko, josta päästään entiseen vaatehuoneeseen, jota ei olekaan koskaan vielä rakennettu valmiiksi. Seinillä on ollut styroxia, ja lattialla sen lisäksi kovalevyä. Kuvan alimmat panelit on kiinnitetty vasta 2005, kun vesilämmityspatterit poistettiin, tuossa oli toinen niistä eteisen kahdesta. Minkäänlaista lämmitystä ei ole vaatehuoneen puolella koskaan vielä ollut. Ovea sille ei ole ollut ennestään ollenkaan, vain kapea aukko ulko-oven lähellä, joka suljetaan tässä remontissa. Tarkoitus on tehdä siitä suihku- ja pesutila lattialämmityksellä. Vanhuus vaatii sopeutumista. Alakuvassa olevat hyllyköt menevät kierrätykseen.

Entinen eteisen lisuke länteen päin muuttuu naulakon tilaksi.
Tämä muinaismuisto"pöytä" puretaan pois kokonaan, niin että kulkuväylä naulakolle tulee paremmaksi. Siinä oli vesikiertopatterien lämmitysaikoihin eli ennen vuotta 2005 entinen (ennen vuotta 1952) ulkoseinän pätkä, jossa kiinni oli ikkuna. Se ikkunaosa häipyi 1952, mutta seinä ja seinäpatteri (eli radiaattori, kuten niiden termi kuului) jäivät. Tuon tason syrjässä Elsalla ja Tatulla oli säilytyshyllyjä, jotka purettiin vuonna 2000, kun eteinen sai paneliseinät.

Näihin ilmaston lämpenemisestä johtuviin ilmiöihin kuuluu omalla tontilla myös sammalien reipas kasvuvauhti varjossa olevilla alueilla. Lapsuudesta en muista sammalia tontilla olleen ollenkaan, paitsi kivien pohjoiskyljillä.

Varsinkin tässä rinteessä olevissa tieosuuksissa sammal ja heinä vastustavat jo lumilapiotakin, kun ne ovat olleet lumen alla roudan puuttumisen takia sulia. Tämä kuva on 29 12 2017.
Alapihan lumet 30 12 2017, kun yöllä oli tullut seuraava kerros eilisten päälle. Kun remonttia on tiedossa, niin piti tehdä autolle sopivia koloja hankeen ja tietkin leveämmiksi työvälineitä pursuavia autoja varten.

Valoisammilla puutarha-alueilla heinien kasvu on sadekesinä sellaista, että ruohonleikkuri saa laulaa viikosta toiseen ja suihkutiloista on kysyntää! Ovat nämä tietysti vain hoidettavia asioita, meillä päin ei ole odotettavissa ilmaston kuivumista, kuten jo etelä-Euroopassa.

torstai 28. joulukuuta 2017

Välipäivien viettoa

Joulu kului Helenan, Hamedin ja tietysti Tellan seurassa. Välillä tuvassa, välillä lumitöissä. Milloin pikku puuhastelua, milloin ei. Kaupan valmisruoat ovat tehneet joulunvietosta kovin helppoa!

Peräseinän valtiaaksi kuoriutui pakkauslaatikosta entistä melkoisesti kookkaampi TV, jolle ei oikein muuta paikkaa tiloista löytynyt. Entinen pieni oli mahtunut upotettuna keittiön ylä- ja alakaappien väliseen tilaan. Tiukalla mittauksella ja romppeiden siirtelyllä jo ennakkoon saatiin tehtyä sopiva kolo tähän oven viereiseen alkovitilaan, jossa minun ensimmäinen muistoni oli lasten kerrossänky. Sen häivyttyä 1950-luvun alussa paikkaa täytti hetekanpuolikas, jossa Tatulla oli nukkumasija, hän valvoi iltaisin paperitöiden kanssa usein myöhään, joten pikkulapset saivat mennä Elsan seuraksi makuuhuoneeseen. Ainoa hyvä pöytä karttojen piirtämiseen oli nimittäin ruokapöytä, ja se oli vapaa vasta, kun lapset olivat menneet nukkumatin maille. Sittemmin, 1970-luvulla hetekan paikan sai vuodesohva. Paikka oli kyllä niin kapea, ettei jalkalistoja enää mahtunut. Se pieneni kuitenkin 2005 tehdyssä tuvan peruskorjauksessa vielä sen verran, ettei tilaa ole sängyn tai sohvan leveydelle, 190 cm enää.
Jo on joulu siirtynyt muistojen joukkoon, pyykkikone pannaan tänään töihin selvittelemään tekemättömiä hommia sillä saralla. Annin (ja Oskun) toivomuksista blogipostaus täyttyy nyt mummulan joulun kuvista, kun he eivät ehtineet tämän vuoden lopulla käymään. Pukinkontista paljastui tällä kertaa aivan erikoisia yllätyksiä!

Vanha tv-paikka jäi nyt vapaaksi työtasoksi ruokapöydän lähelle.
Samalla kun uusi TV pantiin töihin, tuli vanha kattoantenni tarpeettomaksi, sillä lähetyksiä katsellaan nyt Kyläkuidun kaapelin kautta. Ollaan tässä suhteessa etuajassa, sillä tv-lähetys muuttuu 2020 niin, että vanha antenni ei enää kelpaa. Tällainen seutunetti- vaihtoehto ei kyllä ollut ihan helppo yhtälö ratkaistavaksi, onneksi ei tarvinnut sitä itse keksiä! Kiitokset Helenalle, joka johti ja älysi neuvojan puheista jotakin oleellista, ja kiitokset Hamedille, joka toimi, laittoipa vielä taulutkin paikoilleen peräseinälle, kunhan oli ensin korjannut käymättömäksi herenneen seinäkellon...

Sohvat ajautuivat ruokapöydän tienoilta nyt pari metriä etelään, ja työpöytäni puolestaan siirtyi sinne pohjoisen päädyn suuntaan, niin pitkälle kuin seinästä tulevat kaapelit antoivat myöten. Samalla vanhempiemme viipurilaispiironki siirtyi sille kohdalle, joka sillä oli vielä 1980-luvun alkaessa, heidän aikanaan.
Silloin ennen tuvan remonttia 2005 jääkaappi ja pakastin olivat eteisen laajennusosan puolella, ja tällä kohdin oli TV-tasona sama huonekalu kuin nytkin tv:n alla on eli Tatun arkistokaappi. Se oli aikoinaan maanviljelysseuran eli työnantajan omistuksessa, mutta vanhemmat ostivat sen, kun Uudenmaan läänin maanviljelysseuran toiminta ja Tatun työpaikka Iitissä lakkasi uusien läänien perustamisen ym. intressien seurauksena.
Katsaus vielä makuuhuoneen puolellekin
Entisellä lastensängyn paikalla makuuhuoneessa on nyt Tatun kirjoituspöytä ja oma tuomiseni, pieni arkkupakastin. Nuo koneet ovat nykyisin niin hiljaisia, ettei kenenkään unta häiritse, toisin kuin 1960-luvulla oli ollut. Tällä kohdin oli vielä 1960-luvulla Helenankin nukkumapaikka, kun hän oli mummulassa hoitolapsena 1964-65, varsinkin talviajat.
Makuuhuoneen sänky on nyt samassa kohdassa kuin Elsan aikoihin. Kukkien alla oleva ompelupöytä on Elsan peruja, mitä nyt jalkojen kiinnityksiä on jouduttu tarkistamaan. Se on laadultaan ns. koululaisen työpöytä 1970-luvulta.
Joulupaketista löytyi myös hienoja käsitöitä Raija S:n loistokasta työtä. Kintaiden selkäpuolella on karjalankirjonnan tapaan tehtyjä kuvioita, joihin tykästyin 1960-luvun alussa. Mistäköhän Raija senkin voi arvata? Tuo joulutähti ei kyllä koskaan mene pannulapuksi, se tulee joulukoristeeksi!
Päivin muuttokuormaan mahtumattomat pikkupöydät löysivät eilen illalla tilaa sohvaryhmästä:
Ne ovat ns. sarjapöytiä, jotka mahtuvat myös säilytettäviksi päällekkäin. Päivi muisteli, että ehkä Sotkasta hankittu. Väri on lähes sama kuin tuossa Tatun kaapissa, kirsikka. Taaemman sarjapöydän jalka kaipaa Hamed-tohtoria...

Kalenterissa lukee Viattomien lasten päivä, jolla taisi joskus ammoin olla se syy, kun kuningas Herodeksen sotilaat toimittivat pikkupoikien ryhmässä joukkosurman. Suomessa sillä päivällä oli myös aika synkeä kaiku, silloin jaettiin kunnan huutolaislapset seuraavaksi vuodeksi vähiten tarjonneille. Äitini isä Mikko Vihtori Jansson Tammelasta oli veljinensä yksi tällaisista lapsista.

Kuntajärjestelmä ei ole kovin vanha, vasta 1800-luvulta, joten sitä ennen vain suku tai naapurit huolehtivat vanhempien hoivaa vailla olevista lapsista. Kuntajärjestelmän tultua huutolaislapsen (=lapsityövoimaa) voivat ottaa nyt muutkin, sillä maksu annettiin kunnan kassasta sille, joka vähimmällä rahalla suostui lasta huoltamaan. Samassa tilaisuudessa voitiin kaupata myös vammaisia tai vanhuksiakin.

Karmea kohtalo, synkeimpään vuodenaikaan vielä. Siihen aikaan, 1800-luvun loppupuoliskolla Suomen suuriruhtinaskunnassa oli vaikea olla, kun oli ns. nälkävuosia. Mikko Vihtori ei kauan jaksanut nukkavieruja oloja, vaan lähti karkuun sijoitustalostaan, jonne veli kuitenkin jäi. Mikko kävellä lampsi Hämeenlinnantietä, kunnes tuli väsymys tien varressa olevan Mustialan maatalousoppilaitoksen kohdalla, jonne hän meni kysymään yösijaa.

Kävikin niin, että hän sai jäädä puutarhurin apulaiseksi. Kuinka asia virallisesti hoidettiin vai hoidettiinko, sitä en tiedä enkä osaa edes arvata. Vuosia siinä paikassa kuitenkin kului, ja 15-vuotiaana hänet katsottiin itse-toimeentulevaksi, ja poika muutti Helsinkiin. Mikko Vihtori ilmestyy Nurmijärven Uudenkartanon puutarhuriksi ja isoäitini Henrika Sofian aviomieheksi leskimiehenä, jolla oli omia lapsia huollettavana. Joskus 1890-luvun alkuvuosina, sillä vanhin heidän yhteisistä lapsistaan, enon Bernhard Nurmi syntyi 1894. Äitini Elsa oli pesueen 10. lapsi, syntyi 1906.